Sen jo tiedän, että olen jotakin pahasti tehnyt, jotain ajattelematonta, mutta haluaisin tietää, mitä tuo jotakin on, ja olen vakavasti päättänyt saada siitä selkoa.
Ajatusteni juoksun keskeyttää täti, joka teelusikalla työntää minuun haaleata teetä. Se ei ole erittäin maukasta, mutta se on, kuten kuulen, vaan väliaikaista ravintoa; huomisesta alkaen saan parempaa ruokaa. Kuiskataan, että äkkinäisellä esiintymiselläni suuresti hämmästytin perhettäni; eivät vielä olleet odottaneet tuloani ja sentähden eivät olleet pitäneet huolta paremmasta ravinnosta.
Taas johtuu vaan isä mieleeni.
Jos eivät olisi sitoneet pieniä käsivarsiani kapaloon, ojentaisin ne häntä kohti, syleilisin häntä ja pakottaisin hänet tunnustamaan.
Isoäiti astuu nyt huoneesen, tuoden koko joukon käyntikortteja ja sähkösanomia, joista äidille kertoo, kutka ovat onnentoivotuksia lähettäneet.
— Elek — sanoo hän papalle, — isäsikin toivottaa onnea.
— Mitenkä sähkösanoma kuuluu? — kysyy isä.
Isoäiti lukee: "Sydämestäni tervehdin pienokaista; toivotan teille onnea, rakkaat lapseni; pidä hyvää huolta Lillasta, ettei hän sairastu; ensi kuun alussa tulen Budapestiin. Pál."
— Tiesin sen! — lausuu isä synkästi.
— Mitä tiesit? — kysyy isoäiti.