Hirveät päivät! Olla Nizzassa kauniimpana vuodenaikana ja viettää koko päivä huoneessaan — ikävän, lörpöttelevän vanhan neuvoksettaren seurassa! Kuinka kauan olen tätä kestävä? Tunnen jo kärsimättömyyden heikkohermoisuutta joka jäsenessäni.
Vaan tulisiko minun sitten antautua? Minähän aloitin tämän sodankäynnin, päättäessäni pysyä sisällä; enhän saata astua ulos huoneestani ilman minkäänlaista myönnytystä mieheni puolelta. Ja tuo parta — oi, tuo parta, se kasvaa kasvamistaan, tihenee tihenemistään päivä päivältä.
Kumma, etten jo ole tullut hulluksi!
Nizza, toukok. 1.
Ilma on täynnä sähköä — tätä tilaa ei voi kauan kestää, täytyy tapahtua jonkinlainen purkaus. Se vaan ikävä, että Leo ei yllytä siihen… Minä taas en tahdo tuon ratkaisevan kohtauksen alkuunpanijaksi ruveta.
Nizza, toukok. 2.
Ilmoitin Leolle, etten tahdo kauemmaksi jäädä Nizzaan — lähdetään
Parisiin.
— Mutta, nukkeni, sinä et ole vielä mitään nähnyt tästä ihanasta seudusta.
Pelotan häntä, ajattelin, ja huonolla tuulella ollen tokaisin siihen vastaukseksi, että Nizza ei viehätä minua.
Sadasta miehestä yhdeksänkymmentä varmaankaan ei olisi sallinut vaimonsa lähteä Nizzasta tekemättä edes ainoata kävelyä Promenade des Anglais'illä. Mutta Leossa oli kuin olikin miestä siihen! Hän rupesi heti pakkaamaan vaatteita matkalaukkuun, maksoi hotellilaskun ja — hetken päästä matkustamme pois!