Päätin etten tänäänkään mene ulos huoneestani — tulen taas huononvoivaksi — saanpa nähdä, eikö hän sääli minua.
Hän ei osoita vähintäkään taipumusta mihinkään sellaisiin.
Koko päivän olin ypö yksinäni ikävissäni kotona, hän kuljeskeli ulkona ja palasi vasta illalla erään vanhan rouvan seurassa. Ikävin ihminen koko maan päällä! Neuvoksetar S. Budapestista, joka on viettänyt talvea täällä ja päivällispöydässä oli sattunut yhteen Leon kanssa. He olivat uudistaneet tuttavuutta; neuvoksetar, jolla on ollut hirveän ikävä, oli suurimmassa määrässä ihastunut siitä tiedosta, että minä jaksan huonosti — hän on muka seurustelullaan lyhentävä minulle pitkäksi käyvän ajan.
— Olen sangen kiitollinen, jos tahdotte hauskuttaa rakasta Vikiäni — puhui mieheni. Se petturi! Hän tietää hyvin, kuinka ikävystyttävä tuo neuvoksetar on ja etten koskaan ole voinut häntä kärsiä.
— Suurimmalla ilolla — vastaa tuo mielistelevä eukko. — Minä lupaan olla joka päivä Vikin luona siksi kuin hän taas jaksaa mennä ulos.
— Te olette kovin ystävällinen ja saatatte sillä Vikille erinomaisen suuren ilon. Eikö niin, Viki?
— Epäilemättä. (Mitä olisin muuta voinut vastata?).
— Nyt saatan huoleti poistua — lausuu mieheni — kun voin jättää sinut näin hyvään seuraan. Minä kiitän, rouva neuvoksetar, osanotostanne, kiitoksia paljon! Hyvästi, nukkeni!
Ovesta hän loi minuun silmäyksen, täynnä pirullista pilkkaa.
Nizza, huhtik. 30.