Maahan sortuneena tuijotin ääneti eteeni.
— Nukkeni, etkö tule kävelemään?
— En! — oli lyhyt, terävä vastaukseni.
— Siis näkemiin asti!
Ja samalla tuo ilkiö lähtee tepsuttaa tiehensä, melkein tanssiaskelin! Hän on pettänyt minut — syönyt sanansa — pettänyt ehdon tahdon — varastaaksensa lempeni… Oi! jos voisin riistää takaisin ne suutelot, joita hänelle tuhlasin!… Saatan arvata, kuinka hän nyt nauraa minulle, käsiään hykerrellen, itsekseen jupisten: narrasin kuin narrasinkin nukkeni — oi, kuinka suloinen nukkeni silloin oli!…
Kun hän tuli takaisin, oli oveni suljettu; hän koputti — minä vastasin, että jaksan huonosti, päätäni kivistää, älköön häiritkö mua.
Hän palasi kotia myöhään illalla; oli käynyt Monte-Carlossa, huvitellut hyvästi, kehui suuresti seudun kauneutta ja kertoi pitkäpuheisesti havaintojaan.
Minä en vastannut sanaakaan.
Nizza, huhtik. 29.
Mitä tästä tulee? En tiedä itsekään. Loukkaus on niin suuri, että sovinnosta ei voi tulla puhettakaan. Tähän asti en ole halunnut saavuttaa voittoa hänestä, mutta sen perästä mitä on tapahtunut, täytyy, sen tunnen, tulla ratkaistuksi, kumpi meistä on voimakkaampi.