— Arthur, sinä hermostutat minua tuolla jalanliikunnollasi! — puhkee vihdoin Minka puhumaan.
— Anteeksi! — sanoo Arthur ja pysyy hetken alallaan; sitte hän — alkaa taas liikuttaa jalkaansa!
PIIPPU.
Adam setä on muutamia päiviä ollut kovin suruissaan. Ja hän osasi surra kauhealla tavalla. Hänen surressaan suri hänen kanssaan koko talo ja mahdotonta oli kenenkään sitä vastustaa. Sillä hän suri todellisesti, sydämestään, syvästi. Hänen lihavista, leveistä kasvoistaan loisti säännöllisesti hyvyys ja tyytyväisyys, mutta kun setä antautui surun valtaan, muuttuivat nuot kasvot pimeiksi ja synkiksi. Äänetönnä, jolloinkulloin vaan huoahtaen hän astuskeli huoneesta huoneesen, milloin istuutuen milloin nousten ylös, löytämättä lepoa mistään. Ja kun tämä tunnelma oli todellinen, vilpitön, tarttui se jokaiseen koko talossa, palkollisiin, lintuihin, koiraan. Kaikki vaikenivat alakuloisuuden ominaispainon alla, joka hyvälle isännälle kävi yhä raskaammaksi; palkolliset eivät rupattaneet, linnut eivät visertäneet ja vanha Bundás hiipi, pää kumarassa, unisena kynnykseltä kynnykselle.
Mistä tämä musta pilvi muuten hiljaisessa, herttaisessa talossa?
Sen sai aikaan semmoinen vähäpätöinen, mitätön asia, jota osa ihmiskuntaa — varsinkin naispuolinen osa — ei voi ansion mukaan arvostella, sentähden että se ei kykene käsittämään sen tärkeyttä, painoa, merkitystä. Mutta minä vetoon teihin, Nikotinin palvelijoihin, tupakanlehden lemun ihailijoihin, jotka tunnette piipun ja sikarin roolin tupakoivan ihmiskunnan elämässä, ja kysyn keneltä hyvänsä, eikö Ádám sedän ylenpaltinen suru ole käsitettävissä, kun armoton lääkäri on riistänyt häneltä hänen ainoan ilonsa, huvituksensa, ajanvietteensä?
Sillä Ádám setä rakasti piippuansa ylitse kaikkien. Rikkaana miehenä hän pysyi tavoissaan yksinkertaisena ja luonnollisena, ei ikävöinyt ulkomaisia kalliita viinejä eikä Havannan väkeviä sikareja, mutta ilman mainion viinitarhansa puhdasta, hyvää tuotetta ja omaa tupakkaansa — tietysti siihen aikaan kun valtiolla ei vielä ollut tupakkamonopoolia — elämä hänestä ei ollut minkään arvoinen. Sillä hän oli vetäynyt pois asioista, ruvennut eläkkeelle, luovutettuaan maatilansa lapsilleen, voidaksensa viettää vanhat päivänsä levossa ja rauhassa … taikka paremmin sanoen: savuttaa ne pois. Tuolla seisoi hänen uuden uutukainen piippukaappinsa, täynnä valituita merenvaha- ja turkkilaisia piippuja sekä varustettuna kaikella, mitä tupakoimiseen tarvitaan, niinkuin pitkäksi ja lyhyeksi leikatulla tupakalla, tuluksilla, taulalla, hammasluilla, sanalla sanoen kaikella, mitä rohkeimman tupakoitsijan mielikuvitus saattaa unissaan toivoa. Kuinka hauskaa oli valikoida näistä piipuista joku, täyttää se tupakalla ja sen hienohajuisella savulla laittaa merenvaha ruskeaksi; kuinka nopeasti kuluivat sellaisessa vaihtelevaisuudessa tunnit ja päivät, ja kas nyt! muuan mustatakkinen herra, joka jollakin tavoin on hankkinut itselleen tohtorin arvokirjan, on kolmella-neljällä esiin viskatulla sanallaan tehnyt lopun tämän onnellisen, yksinkertaisen elämän tyytyväisyydestä.
— Täytyy jättää tupakoiminen — kuului armoton tuomio.
Ádám setä katsahti ällistyneenä lääkäriin, ikäänkuin olisi tahtonut tulla vakuutetuksi siitä, oliko hän tekemisissä tervejärkisen miehen vai mielipuolen kanssa, joka ei tiedä mitä puhuu.
— Niinpä niin, Ádám setä — jatkoi tohtori hymyillen — vaikkapa miten katselisitte ja tutkisitte minua, se ei voi olla toisin. Te olette limaantunut, mikä noin lihavissa ihmisissä on tavallista, te yskitte paljon, yöllä tuskin saatatte yskältä nukkua, ergo: heittäkää tupakoiminen, niin yskitte vähemmin.