— Mitä teet? — kysyy rouva.
— Imeskelen tätä unhottunutta piippua, sekin on parempi kuin ei mitään — vastasi Ádám, nauraen rouvan nolostusta, ja lähti yht'äkkiä pois kotoa.
Tästä päivästä alkaen hän yleensä jotensakin vähän oleskeli kotona, mutta sitä enemmän viinitarhassa, josta Lina täti ei ollut millänsäkään, päin vastoin iloitsi siitä, että vanha herra alkaa harrastaa ja hommata jotakin. Sitä hän vain ei voinut hyväksyä, että ukko viipyy ulkona myöhään iltaan asti; viileässä iltailmassa hän varmaankin vilustuu, sillä hän on taas ruvennut yskimään öisin — toisinaan niin kovasti, että luulisi keuhkojen repeevän. Ja Lina täti pyytää niin kauniisti, kosketellen helliä kieliä, joihin ei enää vuosikausiin ollut kajonnut.
Ádám setä istuu nojatuolissaan. Hän on vähän väsynyt pitkästä kävelystä, sillä hän on vastikään tullut kotia viinitarhasta.
— Ádám, ole järkevä, — lausuu puoliso, pyyhkien pois hien miehensä otsasta.
— Olen jo luopunut tupakasta, — mutisee Ádám — ja vielä tämänkin uhraisin? Kaikella on toki rajansa.
— Mutta jos ei yskä lakkaa? Ennen kaikkia terveys! — vastaa rouva, painaen päänsä alas sedän kasvoja vastaan, suudellaksensa häntä (jota hän ei enää pitkiin aikoihin ollut tehnyt).
Hyvä Jumala! mitä hänen täytyy kokea? Eikö hän vain erehtynyt? Eipä suinkaan, hänen hajuaistinsa on varsin kehittynyt. Mitä Linan nenä ei vainua, ei ylipäänsä ole olemassa. Ja hänestä tuntui … niinpä niin … kuin Ádám sedän suusta leviäisi tupakanhaju. Äkkiä tarttuu hän miehensä päähän ja painaa hänen huulilleen pitkän … pitkän … hehkuvan suukkosen.
Ádám setä luopi hämmästyneen katseen Linaan, joka aina siitä asti, kuin heidän avioliittonsa ensimmäinen ajanjakso oli loppuun kulunut, ei ollut tunteitaan tällä tavoin ilmaissut. Ja hän oli juuri aikeissa laskea leikkiä moisesta hellyydenosoituksesta heidän iällään, mutta katsellessaan vaimoaan sana takertui hänen kurkkuunsa.
Semmoiseksi täytyy koston synkkää hengetärtä mielessään kuvailla.