— Minuako onnittelet? — kysyi Mártha.
— En suinkaan sinua, vaan herra Mukyä! No, hyvä herra Muky, miksette anna minulle kättänne pudistettavakseni? Kuinka minua ilahuttaa nähdä teitä tämmöisenä kauniina hetkenä!
— Oi, neiti! — ähkyy nuori mies.
— Mutta teissähän, herra Muky, ei näy iloa hiukkaakaan. Eikö totta, Mártha? Katsoppas vaan, kuinka surulliselta hän näyttää! Minä todellakin loukkaantuisin, jos sulhaseni kymmenen minuuttia ensimmäisen lemmentunnustuksensa jälkeen näyttäisi moista naamaa.
— Minä olenkin loukattu — vastasi Mártha — ja kehoitan teitä, rakas Muky, näyttämään asemaamme ja onnellisuuteemme paremmin soveltuvaa kasvojen ilmettä.
— Hymyilenhän minä … hymyilen — vakuuttaa Jani Muky.
— Tuoko olisi muka hymyilyä? — inttää Mártha. — Jos tahdotte saada tunnustusta, hymyilkää leveämmin, näyttäkää onnellisemmalta!
Muky yrittää kaikkia saadakseen kasvonsa iloisemman näköisiksi, mutta turhaan, nuot kyllästymättömät naiset eivät tyydy siihen.
— Mutta pitäisihän teidän loistaa onnesta, istuessanne kahden semmoisen tytön välissä, jotka molemmat yhtä paljon ihailevat teitä!
Mártha katsoo hämmästyen Rózsaan.