Ei kukaan uskaltanut hänelle vastata.
— Vastatkaa toki, mitä seisotte siinä pelästyneinä kuin olisin santarmi! — jatkoi isä äreästi.
Vihdoin isoäiti ilmoitti asian: "Tässä se lepää, suutele tyttöäsi!"
— Tyttö! — huudahti isä, — Se on mahdotonta.
— Niin on kuitenkin laita — vakuutti isoäiti.
Isä ei virkannut siihen mitään, meni vaan äidin luoksi, suuteli hänen kättänsä, otsaansa.
Äiti kuiskasi: "oletko suuttunut?"
— Enpä suinkaan, — vastasi isä ja istui nojatuoliin, vaipuen syviin ajatuksiin.
Mutta isä on kuin onkin suuttunut. Hän on ihan varmaan suuttunut minuun, etten ole täyttänyt lapsen velvollisuuttani ja syntynyt pojaksi. Sen huomaan siitä, että hän ei vielä ole suudellut minua. Hyvä Jumala, minkätähden tulinkaan maailmaan, kun jo näin nuorena saan sen katkeruutta kokea! Vaan onko se minun syyni? Mitä minä siihen olen voinut? — Yhtä kaikki! Myöhäistä tässä enään on surra, viisainta lienee olla koko asiasta sen enempää huolimatta.
Uusia katsojia, sukulaispiiriin kuuluvia, saapuu.