Minua näytetään heille järjestään, mutta kaikki katselevat minua jonkinlaisella ylenkatseella.
Yksi sanoo: "Vahinko, ettei ole poika." Tämä yhä jatkuva halveksiminen rupee vihdoin harmittamaan isää. Suurella mielihyvällä havaitsen, että hän jo muutamia vastaan asettuu puolustuskannalle.
Niinpä hän eräälle nuorelle sukulaiselle, joka ivallisesti lausui:
"Elek, sinun ei olisi pitänyt edeltäpäin kerskailla", vastata tiuskasi:
— Odotappas vaan, jahka tyttö kasvaa isoksi, tulee hänestä vielä semmoinen tanssiaiskuningatar, että saattaa molempien poikiesi päät pyörälle, mutta eipäs häntä vain anneta kummallekaan.
Minun on myöntäminen, että tämä luottamus lumoomiskykyyni teki hyvää nuorelle sielulleni ja johonkin määrin lepytti minua siihen jurouteen nähden, jota isä tähän asti oli minulle osoittanut. Hänen käytöksensä yleensä näyttää alkavan muuttua. Jota enemmän häntä pistellään, sitä enemmän hän minua puolustaa. Kerran hän jo sanoi iloitsevansakin siitä, että oli saanut tytön ja puolusti itseään juuri samoilla perusteilla, joita isoäiti vast'ikään oli häntä itseä vastaan käyttänyt. Omituisia olentoja nuot miehet, heidän vakuutuksensa näyttää seisovan varsin heikolla pohjalla.
Tästä muutoksesta huolimatta yksi seikka kuitenkin mieltäni painaa. Isä on useamman kerran kumartunut puoleeni — hän tahtoo yrittää jotakin — hän epäröi — hän taistelee itsensä kanssa — hän mielisi tehdä ratkaisevan päätöksen, mutta ei kykene siihen.
Isä, isä, etkö katso pienen vauvasi ansaitsevan edes ainoata suukkosta?
Minä jo suipennan huuliani sitä varten!
Vetäisin luokseni nuot minuun kääntyneet kasvot, mutta en kykene.
Yht'äkkiä omituinen ääni tunkee korviini äidin sängystä päin. Niinkuin hiljainen tukehutettu nyyhkytys. Isäkin sen kuulee, sillä hämmästyen hän katsahtaa sinne.