— Vaimoni kissa raapaisi. Servus!
Ne kissat!
ESIKOISPUHE.
Herra valtiopäivämies on pitävä puheen.
Hän on päättänyt sen.
Hän oli tullut valituksi ja saanut valtakirjan käteensä. Saapui sitte pääkaupunkiin. Esitti itsensä klubissa sille ja tälle, vertaisilleen, mutta erittäinkin ensi sijassa ylhäisille herroille.
Ja hän nautti edusmiestoimen ensimmäistä hauskuutta: ylhäiset herrat sinuttelivat häntä, taikka, mikä oli vielä hurmaavampaa, hän sanoi, sai sanoa heitä sinuksi. Sehän on lapsellisuutta! sanovat jotkut; mutta niin se on: edusmiehyydelläkin on lapsentautinsa.
Hän käveli edestakaisin klubihuoneissa ja katseli, kuinka maan isät löivät korttia. Jos hän itsekin osaa korttia pelata, kotiutuu hän pikemmin.
Se on kuitenkin vaan alkusoittoa.
Esirippu nousee vasta esikoispuhetta pitäessä. Onko hän puhuva vai ei, ja koska? Onko odottaminen vai ei? Syökseekö hän sisään päistikkaa vai tutustuuko ensin oloihin ja vasta sitte vähitellen, tarpeeksi asioihin perehdyttyään, uskaltaa astua tuon suuren askeleen?