Tom livahti hänelle näytettyyn huoneeseen. Minä kiiruhdin perässä päästäkseni ainakin muutamaksi minuutiksi tuon ankaran herran komennosta.
Keittiön seinällä riippui hyvässä järjestyksessä kattiloita, patoja, paistinpannuja ja muitakin keittoastioita. Ne näyttivät aivan käyttämättömiltä, yhdessäkään ei ollut nokipilkkua. Eikä ihmekään, sillä isäntä näytti unohtaneen laittaa keittiöönsä tulisijan. Koska liettä ei etsimisestä huolimatta löytynyt, panin kattilan pöydälle ja kaadoin siihen vettä. Tom pani tapetun merikravun pyrstön ja kynnet kattilaan, johon olin ripotellut muutaman suolajyväsen.
Enempää emme osanneetkaan tehdä. Istahdimme odottamaan, että saisimme tarkemmat määräykset aterian valmistamisesta.
Liekö kulunut kymmenen tai viisitoista minuuttia siinä jutellessamme, kun äkkiä havahduimme outoon porisevaan ääneen. Ääni tuli epäilemättä kattilasta. Sen kansi liikahti muutaman kerran, rupesi sitten tanssimaan, eikä tahtonut pysyä enää paikallaan. Rupesivatko nuo onnettomat kravunkynnet uudestaan elämään? Olin jo tuntevinani niiden sulkeutuvan vielä kerran sääreni ympärille. Samassa kansi lennähti kokonaan pöydälle.
Sakset ja pyrstö, jotka olimme panneet kattilaan iljettävän harmaina, loistivat nyt silmiimme heleänpunaisina. Vesi kattilassa kuohui, ja höyry kohosi kattoa kohti. Tomkin, joka ei tavallisesti vähästä hämmästynyt, jäi tuijottamaan kattilaa silmät tapilla.
Olin asettanut kattilan pöydällä olevalle pyöreälle alustalle. Itse pöytälevy oli minusta liian hieno uskaltaakseni panna kattilan suoraan sen päälle. Tutkin nyt tuota alustaa ja huomasin sen laskeutuneen muutaman sentin pöytälevyn pintaa alemmaksi. Nyt Tomkin uskalsi jo lähestyä pöytää, eikä asiassa hänen mielestään ollut enää mitään kummallista. Olimme kuulemma lumotussa linnassa. Ja pöytä oli itsestään keittävä. Hän oli lukenut jostakin kirjasta juuri samanlaisesta pöydästä. Kirjassa oli pöytä hankkinut kaikki ruuatkin itse. Sen ääressä kun sanoi: pöytä, kata itsesi! niin heti ilmestyi höyryäviä vateja. Ei muuta kuin valita vain!
Minä en kuitenkaan tyytynyt Tomin yksinkertaiseen selitykseen. Rupesin asiaa tutkimaan ja huomasin, että kattila lakkasi heti kiehumasta, kun nostin sen alustaltaan, mutta alkoi uudestaan porista niin pian kuin se laskettiin sille takaisin. Mutta nyt se rupesi kiehumaan niin vimmatusti, että vesi räiskyi reunojen yli pöydälle. En tiennyt mitä tehdä.
Sen sain kuitenkin pian tietää. Kipenöivä korvapuusti miltei kaatoi minut pöydän viereen, ja äreä ääni huudahti:
— Miksi sinä, pojanpöllö, panet kaksinkertaisen virran, vaikka vesi kiehuu muutenkin liian kovasti?
Enhän minä siihen osannut mitään vastata. Mutta kun kurittajani väänteli jotakin pöydän reunassa olevaa pientä nappulaa, kiehui vesi taas aivan hiljaa poristen.