— Olethan sinä jo tänään syönyt aamiaisen ja päivällisen. Älä lämmitä konetta liiaksi, se kuluu liian nopeasti loppuun. Ei kynttilääkään saa polttaa molemmista päistä.
— Olenko todellakin syönyt jo kahdesti tänään? Kovin minun on taas nälkä. Pitää syödä vahvasti, tehdä työtä vahvasti ja ottaa työstä huikea maksu. Tiedän sen. Mutta mikäs tuossa on? Oletko onnistunut saamaan merikravun? Sen liha on hyvin fosforipitoista ja virkistää erinomaisesti liiallisesta työstä väsyneitä aivoja.
— Vai kelpaisi se sinulle, herkkusuu. Miksi en onnistuisi, kun on hyvät syötit. Olen käyttänyt näitä poikia syötteinä.
— Älä helkkarissa! Siihen ne tulevat olemaan erinomaisia. Pyydämme tästä lähin joka päivä merikrapuja, Sido ne nulikat vain lujasti kiinni, muuten kravut vievät ne mukanaan.
Tuon tuimannäköisen herran meille suunnittelema kohtalo ei tuntunut vähääkään hauskemmalta kuin jos olisimme joutuneet merisissien valtaan. Hänen veljensä hymyilevät kasvot näyttivät kuitenkin takaavan, ettei noita sanoja pitänyt käsittää aivan kirjaimellisesti. Tuikea herra näyttikin jo samassa unohtaneen tuumansa, koska hän kääntyi Tomin puoleen ja kysyi paljon leppeämmällä äänellä:
— Osaatko laittaa ruokaa, poikaseni?
— Osaanhan minä muutamia ruokalajeja. Osaan keittää puuroa ja lihamuhennosta perunoiden kanssa.
— Puurosta älä minulle puhu! Onhan meillä nyt merikrapuja. Pane vettä ja vähän suolaa kattilaan ja keitä kravun pyrstö ja sakset. Mutta ota jalat allesi, tai minä pehmitän selkänahkasi!
Tom otti keitettäviksi määrätyt kravun osat ja katseli neuvottomana ympärilleen. Toinen mies oli jo mennyt huoneesta pois.
— Tuossa on keittiö. Painu jo työhösi!