— Vai sellaiselta mieheltä minä näytän. Kyllä sinä, poikaseni, taidat nyt pettyä pahemman kerran. Tullaamatonta tavaraa en ole tuonut maahan markankaan arvosta. En ole myöskään yhtä ainoata kauppalaivaa häirinnyt.
Tom näytti pettyneeltä.
— Mutta, jatkoi isäntämme, et ole aivan väärässäkään. Näitä lamppuja lukuunottamatta on epäilemättä kaikki mitä täällä näet salakuljettajien, ehkäpä merisissienkin tänne kuljettamaa. Näissä huoneissa on todellakin asunut merirosvoja, joiden kokoamat aarteet käytetään nyt parempiin tarkoituksiin kuin mitä niiden entiset omistajat ovat aikoinaan kuvitelleet.
Tomin kasvot kirkastuivat huomattavasti. Olihan jo sekin jotain, että tämä paikka oli vanha merisissien pesä. Olkoonkin että nykyiset asukkaat harjoittivat rauhallisempia puuhia. Ehkäpä täältä voisi löytää entisten asukkaiden jäljiltä muutakin mielenkiintoista kuin nämä vanhat huonekalut. Tom innostui tästä ajatuksestaan siinä määrin, että pyysi heti lupaa mennä katselemaan muitakin huoneita. Isäntämme oli tähän suostuvainen.
Ei kulunut minuuttiakaan, ennen kuin Tom palasi takaisin kauhistuneen näköisenä. Kun hän käänsi tuijottavat silmänsä isäntäämme, niin tämä vain nauroi ja kysyi, oliko Tom nähnyt merisissin vai maapeikon.
Tomin astuessa viereiseen huoneeseen oli siellä istunut kirjoituspöydän ääressä — isäntämme. Mutta hän ei ollut enää sama hyväntahtoinen vanhus kuin äsken, vaan keski-ikäinen tuimannäköinen mies, jolla oli musta tukka ja parta. Hän oli noussut kiivaasti pöytänsä äärestä, temmannut Tomia rinnuksesta ja kysynyt miten hän oli tänne tullut ja mitä hänellä oli asiaa. Kun Tom oli pelästyneenä vastannut, että mies kai parhaiten tiesi sen asian, koska oli äsken hänen henkensä pelastanut, rupesi tämä nauramaan ja työnsi hänet ovesta takaisin saliin.
Tuskin Tom oli saanut tämän kerrotuksi, kun hänen kuvailemansa mies astui viereisestä ovesta saliin.
Kun miehet nyt seisoivat vierekkäin, oli ero helpommin huomattavissa. Toinen veli — arvasin heti, että miehet olivat veljeksiä — oli yhtä tumma kuin toinen vaalea. Hän oli myöskin vähän pitempi ja ryhdikkäämpi kuin pelastajamme. Mutta Tomin äskeistä hämmästystä en silti yhtään ihmetellyt, niin samannäköisiä miehet lopultakin olivat.
Pelastajamme oli jatkuvasti huvittunut. Mutta hänen veljensä näytti tuikealta eikä kiinnittänyt meihin vähäistäkään huomiota. Hän oli saanut varmuuden siitä, ettemme olleet tunkeutuneet luvatta hänen asuntoonsa, muuten olimme hänelle vain ilmaa. Hän oli aivan toisissa ajatuksissa.
— Etkö voi tarjota minulle mitään syötävää? hän sanoi veljelleen. — Olen koko päivän ajatellut, laskenut ja sommitellut enkä ole vielä saanut palastakaan voimakoneeseeni. Ellen saa siihen tarpeellista polttoainetta, se tekee lakon, ja siihen loppuivat työmme ja tuumamme.