Mies kuunteli hyvin totisen näköisenä koko kertomuksen. Tomin lopetettua hän sanoi lyhyesti: — Oletpa sinä aika mestari valehtelemaan! Muistutus sai Tomin pahalle tuulelle, sillä hän oli lukenut tarinan jostakin "Lentävästä hollantilaisesta" eikä ollut lisännyt siihen sanaakaan.
Mies veti nyt molemmat kuolleet merikravut rannalle, katkaisi niistä pyrstöt ja sakset ja käski meidän kantaa ne mukanamme. Hän sanoi niiden olevan erittäin hyviä ruoka-aineita. Mutta elävinä nämä äyriäiset olivat niin vaarallisia, ettei mies sanonut uskaltavansa koskaan kulkea rannalla ilman isoa rautaviivoitintaan. Silläkään ei kuulemma kannattanut lyödä päähän, joka oli hyvin kovakuorinen. Keskiruumiin kohdalta oli eläimen panssari heikompaa, siihen tähdätty voimakas lyönti tappaa kravun heti.
Läksimme nyt kulkemaan kolmisin sinnepäin, missä äsken olimme olleet. Kävellessämme mies kertoi, että tämä järvi oli yhteydessä valtameren kanssa. On ehkä olemassa samanlainen maanalainen tunneli kuin se, minkä vanhan ajan oppineet uskoivat yhdistävän Punaisen meren ja Välimeren toisiinsa ja josta muutamat yhteiset eläinlajit olivat jotensakin varmana todisteena. Oppaamme todisteli väitettään muun muassa sillä tosiasialla, että vesi täällä oli huomattavasti suolaisempaa kuin meressä. Todistuksista kävivät edelleen saaren merkillinen eläimistö ja kasvisto sekä luoteen ja vuoksen välinen suuri ero. Jo muutaman kymmenen sylen päässä rannasta ei luoti enää tavannut pohjaa. Oliko Pohjanlahden pinta tällä leveysasteella valtameren pintaa ylempänä vai alempana, siitä ei mies sanonut olevansa varma. Mutta ei sopinut epäillä, että valtameren luode- ja vuoksi näkyivät järvessä selvästi.
Minusta tuntui miehen puhe maanalaisesta kanavasta jotensakin yhtä uskottavalta kuin Tomin äskeinen kertomus merimiesten seikkailuista. Ellei hän olisi juuri äsken pelastanut henkeäni, olisin varmaan sanonut julki arveluni. Mutta Tomiin tämä puhe, jossa minusta ei ollut hihaa eikä helmaa, upposi kuin vesi kuivaan maahan. Hän jopa aikoi lähteä etsimään tunnelin toista päätä, kunhan ensin saisi merikapteenin tutkinnon suoritetuksi. Hän lupasi koluta Norjan ja Ruijan rannikot päästä päähän, ellei pyörre vähemmällä löytyisi.
Puhellessamme olimme tulleet siihen paikkaan, missä lotjat olivat. Ne kelluivat nyt selvästi matalammalla kuin äsken täällä ollessamme. Mies vei meidät tästä paikasta jonkin verran oikealle. Sieltä löytyi vuoreen johtava ovi. Ymmärsin että vuori muodosti tässä paikassa rotkon ja että saattajamme käytti sitä asuntonaan.
Miehen kehotuksesta astuimme sisälle. Voimakas valo häikäisi silmäni. Olimme suuressa, korkeassa huoneessa, jonka katossa ja seinillä oli kymmenittäin sähkölamppuja. Keskellä huonetta riippui upea kristallikruunu, kauniimpi ja epäilemättä paljon arvokkaampi kuin kirkossa näkemämme. Lattialla oli paksu ja erinomaisen kaunis brysselinmatto. Sekä katto että lattiat olivat tummaa tammipaneelia. Ilma huoneessa oli kuivaa ja sopivan lämmintä, eikä se tuntunut vähääkään tunkkaiselta. Tunsin olevani pikemminkin palatsissa kuin luolassa. Tätä vaikutelmaa lisäsivät toisiin huoneisiin johtavien ovien raskaat silkkiverhot. Huonekalut olivat vanhanaikaisia, nekin silkillä päällystettyjä. Häikäisevä sähkövalo ei vain sopinut huoneen arvokkaaseen tunnelmaan. Jos kruunussa ja seinillä olisi ollut vahakynttilöitä, olisi huone ollut mielestäni täydellinen.
Olimme Tomin kanssa jääneet ovensuuhun. Kaikkien näiden ihanuuksien omistaja seisoi vieressämme ja näytti iloitsevan hämmästyksestäni. Kun vilkaisin Tomia huomasin ihmeekseni, ettei hän ollut vähääkään hämillään, vaan päinvastoin aivan haltioissaan. Näytti siltä kuin hän olisi odottanutkin juuri tätä.
Samassa Tom kääntyi isäntämme puoleen ja avasi suunsa:
— Herra on tietysti salakuljettaja tai ehkäpä merirosvo?
Häpesin suunnattomasti toverini häikäilemättömiä sanoja, mutta eihän niitä enää käynyt peruuttaminen. Yritin sopertaa jotakin Tomin lapsellisuudesta ja hänen vilkkaasta mielikuvituksestaan, mutta sanani hukkuivat isännän raikuvaan nauruun.