Amazonin sivujoen Rio Negron suulta olimme nyt purjehtineet lähes 250 peninkulmaa. Olimmepa kumman rannan läheisyydessä hyvänsä, aina kohosi metsä korkeana seinänä vieressämme. Vain lisäjokien kohdalla avautui laajempia näköaloja pohjoiseen ja etelään. Vihdoin kapteeni selitti eräänä päivänä, että purjehtiminen Solimöes-joella päättyy tähän ja että jatkamme matkaa erästä sen sivujokea pitkin.
Huokasin helpotuksesta. Tällä loputtomalla virralla purjehtiminen alkoi jo tuntua synkeän yksitoikkoiselta. Varsinkin sateisina päivinä — sellaisia oli ollut viime aikoina hyvin usein — tuntui virta autiolta, melkeinpä kammottavalta. Eivät edes saaret, joita ohitimme satamäärin, voineet poistaa tuota autiuden tuntua. Mutta nyt oli odotettavissa vaihtelua. Esko-setäkin näytti helpottuneelta, ja Tom oli suorastaan riemuissaan. Hän näet uskoi, että tästä lähin voitaisiin pistäytyä kanavissakin.
Tähän asti olimme purjehtineet myös öisin, jos vain kuutamo oli tarpeeksi kirkas. Mutta nyt kapteeni määräsi, että matkaa jatkettaisiin vain päiväsaikaan ja aina pitkin pohjoista rantaa. Emme kulkeneet enää suorinta tietä niemen kärjestä toiseen, vaan rupesimme noudattelemaan joen mutkia. Kansivahti sai määräyksen olla erikoisen tarkkana, ja hänen piti ilmoittaa heti kapteenille, kun jokin lisäjoki ilmaantui näkyviin. Kapteenin etsimä lisäjoki tunnettaisiin kalliosta, joka pistää selvästi esiin maasta.
Sen parempaa tuntomerkkiä ei olisi voinut ajatellakaan. Siitä lähtien kun olimme tulleet Amazonille ja sivuuttaneet niin sanotut Taffelvuoret, en ollut nähnyt ainoatakaan mukulakiveä, kalliosta puhumattakaan. Peruskallio oli näillä seuduilla varmaankin satojen metrien syvyydessä. Tuntui mahdottomalta, että tästä savisesta maastosta voisi putkahtaa esiin oikein selvästi näkyvä kallio.
Mutta kapteeni näytti tietävän mitä puhui. Muutaman päivän kuluttua kuulimme yhtäkkiä kosken kohinaa, ja vielä samana päivänä saavuimme erään melko suuren lisäjoen kohdalle, jonka vesi syöksyi matalana putouksena pääjokeen. Putouksen korkeus oli vain kymmenkunta jalkaa, mutta sen kautta virtaavan veden paljous sai sen silti näyttämään mahtavalta. Peruskallion kapea, joen suuntainen harjanne oli tässä kohonnut melkein maanpinnalle ja estänyt lisäjokea kaivamasta itselleen syvempää uomaa.
Laivan ankkuri laskettiin, ja me menimme maihin. Kapteeni alkoi tutkia hyvin huolellisesti tuota vuorta, joka oli tässä kohdassa noin sadan metrin pituudelta näkyvissä mutta joka sitten taas katosi maan alle. Tähän tutkimukseen kului monta tuntia. Kapteeni ei näyttänyt tyytyväiseltä sen päätyttyä. Soudimme nyt putouksen vastakkaiselle puolelle, jossa piti suorittaa samanlainen tutkimus. Kapteeni ja setä nousivat maihin, minä ja Tom saimme jäädä veneeseen odottamaan.
Kuten sanottu tuo itse asiassa melko matala putous teki mahtavan vaikutuksen. Varsinaisena sadekautena, joka oli pian tulossa, putous oli luultavasti enemmän kosken kuin vesiputouksen näköinen. Kallio, jonka yli vettä syöksyi viidenkymmenen metrin leveydeltä, oli äkkijyrkkä ja muodosti pääjoen pinnan yläpuolelle pengermän, joka tuntui houkuttelevan Tomia tavattomasti. Minustakin tuo hupaisa piilopaikka oli houkutteleva, ja kun edessämme oli kenties monenkin tunnin odotus polttavassa auringonpaisteessa, soudimme Tomin ehdotuksesta sen luo. Veden virtaaminen sai aikaan pientä tuulen tapaista, joten ilma tuntui putouksen läheisyydessä huomattavasti viileämmältä kuin kauempana joella.
Alas syöksyvän veden vauhti oli niin suuri, että kalliopengermä pysyi melkein kuivana, mutta aivan sen reunan edessä kohisi vaahtoava vesi.
Olimme jo istuneet veneessä putouksen vieressä melkoisen tovin, kun Tom äkkiä väitti näkevänsä itse putouksen alla olevassa kallioseinässä jonkin kuvan. Hän tahtoi mennä katsomaan mikä se oli, mutta minusta tuntui liian uhkarohkealta mennä tuon vesiseinän taakse ja niin komensin Tomin pysymään veneessä. Mutta poika ei ollut niin vain kiellettävissä, hän tahtoi ehdottomasti tyydyttää uteliaisuutensa. Lopulta minun oli annettava periksi. Tiesin kyllä, että Tom oli hyvä uimari, ja olisinhan minä veneineni lähettyvillä, jos vesi rupeaisi viemään häntä mukanaan. Näillä seuduin emme olleet nähneet yhtään alligaattoria, jotka monin paikoin rumentavat joen rantoja.
Tom viipyi kauan pengermällä, jonka taustana olevassa kallioseinässä minäkin huomasin nyt muutamia kummallisen näköisiä syvennyksiä.