Kapteeni ponnahti pystyyn kuin vieterin tempaisemana.
— Jos nyt valehtelet, poika, niin heitän sinut pää edellä koskeen. Mutta jos puhut totta, niin lasken sinun kouraasi vielä tänään tuhat kirkkainta punnanrahaa, mitä Lontoon rahapajassa on koskaan lyöty.
Kapteeni lähti katsomaan kuvaa Tomin kanssa. Kun hän palasi, oli väsymys kuin pois pyyhkäisty. Saman päivän iltana laskettiin Tomin ihmettelevien silmien eteen tuhat kiiltävää kultarahaa, jotka kapteeni kuitenkin lupasi säilyttää Tomin nimenomaisesta pyynnöstä.
VI.
Vielä samana iltana aloitettiin ankara työ. Kapteenin kehotuksesta tasoitettiin joen rantaa jonkin matkaa putouksen ylä- ja alapuolelta ja isovene laskettiin vesille. Jo seuraavana päivänä se kellui vedessä putouksen yläpuolella, jonne se vedettiin rantaa pitkin. Päivälliseen mennessä oli kaikki valmistukset tehty. Laiva oli ankkuroitu pieneen suojaiseen poukamaan, ja viimeiset määräykset oli annettu Simolle ja Jackille, jotka jäivät vartioimaan laivaa. Kapteeni, Esko-setä, Tom ja minä lähdimme isollaveneellä Apinajokea ylöspäin. Tom oli antanut joelle tämän nimen, ja sen kapteenikin hyväksyi.
Saimme heti alkuun hyvän sivutuulen, joka kuljetti meitä hyvää vauhtia vastavirtaan. Tuumiskelin itsekseni, että varmaankin ensimmäistä kertaa kynti nyt pohjalainen verkkovene näitä vesiä. Ja siitä olin iloinen. Tiesin että jos myrsky meidät yllättäisi, selviytyisimme paljon paremmin tutulla veneellä kuin kömpelöllä montariolla, joita Amazonilla yleisesti käytetään. Nyt vasta ymmärsin, miksi kapteeni oli kuljettanut veneen Pohjanlahdelta Amazon-virralle. Hän tunsi ennestään näiden seutujen alukset eikä luottanut niihin. Olin vain hyvilläni enkä ajatellut ollenkaan niitä ankaria nuhteita, jotka varmasti saisin isäntärengiltä tämän matkan jälkeen. Ja sitäpaitsi minulla oli hyvä omatunto, olinhan ilmoittanut kapteenille eriävän mielipiteeni veneen mukaan ottamisesta ja valvonut siten talon etuja. Muutahan en voinut tehdäkään.
Nopeutemme oli tässä tuulessa kuusitoista, ehkä kahdeksantoistakin kilometriä tunnissa. Joki oli lähes parinsadan metrin levyinen. Rannat eivät olleet aarniometsää, vaan tasaista pampasta. Loitompana näkyvä tumma nauha osoitti kuitenkin, ettei metsä ollut kovin kaukana. Jokea pitkin ehdimme metsän reunaan vielä samana päivänä. Sinne tultuamme lakkasi tuuli vaikuttamasta, ja meidän oli pakko tarttua airoihin.
Pampaksen kohdalla ei joen rantoja rikkonut ainoakaan kanava, mutta päästyämme metsäiselle taipaleelle alkoi sellaisia jälleen näkyä. Ne olivat kuin salaperäisiä metsäpolkuja, jotka ihmeellisellä tenhollaan houkuttelevat matkamiestä. Tunsin selittämätöntä halua lähteä tutkimaan kanavien salaisuuksia. Jos olisin kulkenut täällä omin päin, olisin varmasti poikennut jo ensimmäiseen. Ja Tom oli vieläkin levottomampi niiden vuoksi. Mutta kapteeni vain hymyili hänen innolleen ja rauhoitti häntä lupauksella, että poikkeaisimme yöksi johonkin kanavaan.
Joen rannat olivat erinomaisen kauniit. Pilvenkorkuiset, monenlaisten köynnöskasvien toisiinsa kietomat puut muodostivat läpipääsemättömän seinän. Moniväriset kukat, joista monet olivat uskomattoman suuria, koristivat sekä puita että niissä kiemurtelevia köynnöksiä. Puiden lehdet olivat niin kirkkaan vihreitä, että niitä katsellessani aloin epäillä olinko ennen nähnytkään vihreätä väriä. Tiheän metsän yläpuolelle kohosi siellä täällä yksinäisiä puujättiläisiä. Varsinkin moratinja niminen puu oli suunnattoman pitkä. Sen latvukset, jotka kohosivat korkealle muun metsän yläpuolelle, näyttivät erinomaisen mahtavilta. Melkein yhtä pitkä oli eräs toinen puulaji, assakei, jota intiaanit pitivät erittäin myrkyllisenä. Sen kuoreen leikatusta haavasta juoksee maitomaista nestettä, jonka sanotaan olevan niin myrkyllistä, että kun sitä panee terveelle iholle, siihen tulee parantumattomia haavoja. Intiaanit pelkäävät tätä puuta niin paljon, että he tekevät mieluummin pitkän mutkan kuin menevät sen oksien alitse.
Eläinmaailma oli vieläkin kauniimpi ja jos mahdollista vaihtelevampikin kuin kasvikunta. Apinat heittäytyivät silmiemme edessä puusta toiseen, muutamat kirkuen ja mylvien, toiset leikkien ja rattoisasti lörpötellen. Niillä oli kaikilla häntä ja ne olivat pieniä verrattuina Afrikan apinoihin. Varsinkin hämähäkkiapinat olivat siroja ja kauniita. Suomalainen orava näyttäisi kömpelöltä tämän eläimen rinnalla, jolle viidenkymmenen jalan hyppäys näytti olevan leikintekoa. Kuten sanottu eläimet olivat vilkkaita ja seurallisia, mutta niiden esiintymisessä oli silti kummallinen mietteliäisyyden leima. Jos löi kätensä yhteen, oli koko joukko hetkessä ties miten kaukana. Mutta jos kulki äänettömästi ohi, pysyi koko eläintarha rauhallisesti askareissaan.