Moniväriset papukaijat antoivat metsälle oman leimansa. Nekin liikkuivat parvissa kuten apinat ja olivat melkein yhtä meluisia kuin nekin. Vieläpä kolibritkin, jotka perhosten tavoin lentelivät kukasta kukkaan mettä etsimässä, olivat enimmäkseen parvissa. Mutta näimme me sentään yksinäisiäkin lintuja. Ne olivat yleensä kaikkein kauneimpia. Vain muutamat linnut osasivat laulamisen taidon. Erään laulajalinnun liverrys muistutti erehdyttävästi huilun tai torven ääntä. Setä mainitsikin, että intiaanit sanovat tätä lintua torvilinnuksi.
Viiden aikaan iltapäivällä kapteeni ohjasi veneen erääseen pieneen kanavaan, joka poikkesi oikealle metsään ja näytti kulkukelpoiselta. Monissa kanavissa ei kuulemma voinut päästä eteenpäin muuten kuin kyyristymällä alas veneen pohjalle ja kiskomalla sitä eteenpäin köynnöksistä ja alhaalla riippuvista oksista. Setä sanoi, että sellaisetkin kanavat saattavat olla monen kilometrin pituisia. Usein ne johtavat jollekin metsäjärvelle.
Sitä kanavaa, johon kapteeni nyt ohjasi veneemme, eivät haitanneet köynnökset eivätkä oksat. Mutta hämärää siellä silti oli. Puiden latvojen välistä tuli kuitenkin sen verran valoa, että näimme kulkea eteenpäin, kunhan silmämme ensin olivat tottuneet uuteen valaistukseen.
Olimme nyt siis vihdoinkin sellaisessa kanavassa, jonne pääsystä Tom oli jo kauan haaveillut. Ja ikään kuin arvaten Tomin kiihkeimmän toivomuksen oli banaanipuu laskenut terttunsa niin alas, että Tom saattoi pudottaa sen yhdellä puukonviillolla veneen pohjalle. Pojan kasvot muuttuivat yhdeksi leveäksi hymyksi. Todellakin kuninkaallinen illallinen!
Soudettuamme pari kolmesataa metriä tulimme pieneen lahteen, jonka ympärillä puut vetäytyivät vähän kauemmaksi rannasta jättäen tilaa viihtyisän näköiselle nurmikolle. Nyt kapteeni ohjasi veneen maihin, se sidottiin hyvin huolellisesti rannalla kasvavaan matalaan palmuun.
Kapteeni ei sanonut tyytyvänsä siihen ateriaan, jonka Tom oli äsken hankkinut. Hän ojensi minulle onkivehkeet, käski kiinnittää suolasilakan syötiksi ja koetella onneani veneen perästä. En uskonut saavani mitään, mutta tein kuitenkin niin kuin oli käsketty. Ja tuskin koukku oli ehtinyt vaipua pohjaan, kun jo tuntui niin voimakas nykäisy, että olin menettää otteen ongestani. "Pidä lujasti kiinni, poika", sanoi kapteeni, "tässä ei auta ollenkaan kursailla." Minuutin kuluttua sätkytteli veneen pohjalla siian näköinen ja kokoinen kala. Olisin yrittänyt vielä kerran, mutta kapteeni sanoi, että vasta suurukseksi otetaan toinen kala.
Luulin kalan tarttuneen onkeeni sattumalta, mutta kapteeni selitti, että nämä luonnon muovailemat kanavat ovat oikeita kalalampia. Minun saamani kala oli melkoisen maukas, ja kapteeni sanoi, että se vastaa täydellisesti suomalaista rautua makunsa puolesta.
Aterian jälkeen kapteeni otti pyssynsä ja lähti kävelemään pitkin lahden rantaa tähystellen herkeämättä rantavettä. Toisin paikoin oli vedessä harvaa, pitkäkasvuista ruohoa, joka muistutti meidän järviruokoamme. Päästyään erään tällaisen ruoiston kohdalle kapteeni ojensi pyssynsä, tähtäsi tarkkaan ja ampui. Heti laukauksen kajahdettua hän juoksi veteen ja heitti sieltä rannalle melkein kahden jalan pituisen kilpikonnan. Se oli maannut aivan matalassa vedessä ja kapteenin oli onnistunut ampua sitä niin tarkasti, että pää erkani ruumiista. Kun koetin tyrkkiä irtonaista päätä lähemmäksi rantaa, kapteeni varoitti minua koskemasta siihen käsilläni, koska se saattaisi vieläkin puraista sormeni poikki. Hän pisti sormenpaksuisen oksan avonaiseen kitaan, kuului rouskahdus ja oksa meni murskaksi.
Sinä iltana söin ensimmäistä kertaa eläissäni kilpikonnanlihaa. Se paistettiin selkäkilvessä ja maistui aivan erinomaiselta.
Tällä välin Esko-setä oli kaatanut puun leiritulta varten ja raahannut pari paksua pölkkyä leiripaikalle. Pölkkyjen tukemiseen ei löytynyt kiviä, mutta setä toi mukanaan pari salkoa, jotka hän löi maahan. Pölkyt asetettiin näiden väliin päällekkäin ja pölkkyjen rakoon pantiin pari kiilaa. En puhunut mitään, naureskelin vain itsekseni tuota yritystä rakentaa rakotuli kahdesta halkaisemattomasta, vetisen tuoreesta lehtipuupölkystä. Rakovalkeaanhan tarvitaan kuiva ja pihkainen kelohonka, eikä sekään syty kunnolla, ellei sivuja veistetä lastukolle. Hämmästyin sanomattomasti, kun sedän kyhäämä nuotio alkoi palaa sellaisella voimalla, että tuli oikein suhisi pölkkyjen välistä. Puu oli niin pihkainen, että se paloi kuin tärpätillä kyllästetty sieni. Mutta tuet ja kiilat setä oli valinnut sellaisesta puusta, että ne eivät olleet vielä aamuunkaan mennessä muuta kuin vähän kärventyneet.