Pian sen jälkeen kuin olimme sytyttäneet nuotiomme, laski aurinko ja samassa oli ympärillämme pikimusta yö. Pohjolan ihana iltarusko on näillä leveysasteilla tuntematon. Päivän ja yön raja on kuin viivoittimella vedetty. Moskiittoihin olimme jo tottuneet Amazonilla ja Solimöes-virralla purjehtiessamme. Täälläkin niitä oli runsaasti, mutta onneksi niiden pisto ei aiheuttanut meissä malariaa.
Hetken kuluttua näimme jonkin kummallisen olion lepattelevan nuotion ympärillä. Se näytti jättiläismäiseltä yölepakolta. Tom asettui keppi kädessä vahtimaan, ja hänen onnistuikin tappaa tuo rauhamme häiritsijä.
Mitään niin rumaa otusta en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Se oli todellakin kuin manalan sanansaattaja, ja sitä katsellessani kävi väristys läpi ruumiini. Siivenkärjestä toiseen mitattuna se oli yli kaksi jalkaa pitkä. Suuret nahkamaiset korvat, nokan ihmeellinen sarvikyhmy, irvistävä suu ja kiiltävän mustat silmät muodostivat todellakin kammottavan ruman kokonaisuuden. Kapteeni sanoi, että Tom oli tappanut vampyyrin, ja Tom luuli tehneensä suurenkin urotyön. Tom uskoi, että ellei otusta olisi tapettu, se olisi yöllä valinnut jonkun meistä uhrikseen ja imenyt veren hänen ruumiistaan. Tomin tietojen mukaan vampyyri elää yksinomaan ihmisverellä. Siivillään se leyhyttelee uhrinsa niin viileäksi, ettei tämä huomaa mitään, ennen kuin verityö on tehty.
Mutta kapteeni sanoi, ettei mikään elävä olento ole saanut kärsiä rumasta ulkonäöstään siinä määrin kuin tämä vaaraton yölepakko, joka elättää itseään melkein yksinomaan hyönteisillä ja joka ei koskaan edes yritä kajota ihmiseen. Kapteeni sanoi vielä, että Tomin pitäisi lukea vähemmän rosvojuttuja ja enemmän luonnontieteellisiä kirjoja, ettei hän olisi valmis uskomaan ensimmäisen vanhan merimiehen pöyristyttäviä kertomuksia.
Mutta vaikka kapteeni varoittikin Tomia uskomasta kaikenlaisiin merimiesjuttuihin, kertoi hän kuitenkin itse vielä samana iltana tarinan, joka pani Tomin aivan sekaisin ja sai minunkin mielikuvitukseni niin vilkkaaseen liikkeeseen, etten ollut saada unen päästä kiinni.
VII.
Taisin jo mainitakin, etten ollut muistanut Tomin rahalöytöä kertaakaan koko matkamme aikana, ennen kuin löysimme apinankuvan vesiputouksen alta. Mutta Tom ei ollut unohtanut rahaansa päiväksikään, hän jopa uskoi, että koko matka tehtiin juuri hänen löytönsä johdosta. Minulle hän ei kuitenkaan ollut kertonut näitä ajatuksiaan. Ja kapteenilta hän ei ollut uskaltanut kysyä matkan todellista tarkoitusta.
Mutta joka odottaa, se palkitaan. Tänä iltana kapteeni otti asian puheeksi omasta aloitteestaan. Esko-sedän kanssa hän lienee puhunut siitä jo aikaisemminkin.
Illallisen jälkeen ryhmityimme kaikki neljä nuotion ääreen. Kapteeni ja
Esko-setä sytyttivät piippunsa ja kapteeni alkoi kertoa:
— Käydessäni eräästä syystä — veljekset iskivät toisilleen silmää —ensimmäistä kertaa tässä maassa, tapasin eräässä Paran merimieskapakassa ns. metsäkapteenin, yhden viimeisistä. Metsäkapteeneiksi sanottiin neekeriorjuuden kukoistusajalla miehiä, jotka kuljeksivat aseistetun miesjoukon kanssa ristiin rastiin Brasilian äärettömissä aarniometsissä pyydystämässä omistajiltaan karanneita neekeriorjia. Kun he saivat kiinni jonkun orjan, antoivat he sen lunastusta vastaan entiselle omistajalle tai myivät kenelle tahansa, kuka vain tarjosi hyvän hinnan.