Luonnollisesti vain hurjimmat miehet ryhtyivät tällaiseen työhön. Tultuaan metsistä asutuille seuduille he tuhlasivat ansionsa kapakoissa ja palasivat sitten taas metsiin, jotka he yksin vain tunsivat. Monet metsäkapteenit olivat kulkeneet useamman kuin kerran Atlantilta Tyynen meren rannikolle ja takaisin. Koplaan eli komppaniaan kuului kaikenlaista roskaväkeä, mutta kapteenit olivat yleensä sellaisia, jotka olivat nähneet parempiakin päiviä. Joka tapauksessa he osasivat pitää koplansa kurissa.
Tällainen metsäkapteeni oli se vanhus, jonka tapasin Parassa. Hän oli luopunut seikkailuistaan jo parikymmentä vuotta sitten ja eli nyt keräämillään säästöillä.
Tämä vanha seikkailija oli kokenut elämänsä aikana uskomattoman paljon, ja mielellään hän myös kertoili kokemuksistaan. Se kertomus, joka on osaltaan matkamme aiheuttaja, ei kuitenkaan ollut tämän vanhuksen itsensä kokema, vaan hän oli kuullut sen nuoruudessaan isältään, joka oli hänkin ollut metsäkapteeni.
Isä oli tutustunut ensimmäisellä partioretkellään erääseen merimieheen, joka oli kotoisin Pohjois-Euroopasta ja joka oli maailman rantoja harhaillessaan joutunut näille seuduille. Tämä merimies oli kertonut joutuneensa aarniometsässä liikkuessaan maahan, jonka asukkailla oli orjina jotakin tuntematonta rotua olevia ihmisiä. Nämä orjat eivät olleet neekereitä eivätkä intiaaneja, vaan vieläkin alemmalla kehitystasolla olevia olentoja. Niillä oli karvapeite koko ruumiissa ja hännät kuin apinoilla. Ne olivat lyhytkasvuisia ja heikkoraajaisia, mutta silti väkeviä ja työssä kestäviä. Muuan intiaanikansa käytti näitä ihmisapinoita tai apinaihmisiä myllyjensä pyörittämiseen. Kertoja ei kuitenkaan osannut selittää miten tuo työ tapahtui, sillä orjat olivat olleet suljetuissa häkeissä, ja myllyt olivat häkkien ulkopuolella. Kertoja sanoi yrittäneensä ostaa pari tuollaista orjaa, mutta intiaanit eivät olleet tunteneet rahan arvoa, eikä kauppa siis ollut onnistunut.
Merimies ei kuitenkaan halunnut heittää asiaa aivan silleenkään, hän ymmärsi hyvin millaisia rikkauksia hän voisi hankkia, jos hän voisi tuoda joskus tuollaisia orjia ulkomaailmaan. Koska hän ei tiennyt missä osassa maata hän parhaillaan oli, hakkasi hän joen suulla olevaan kallioon tuollaisen orjan kuvan, jotta löytäisi tien niiden luokse. Merimies oli tullut jokea myöten aina Manaoksen kaupunkiin asti, joka oli silloin vain pieni uudisasutus.
Kertojani isälle merimies oli näyttänyt vaskilevylle piirtämänsä kuvan, jonka avulla hän sanoi olevan mahdollista löytää takaisin tuohon kaukaiseen maahan. Hän oli ehdottanut yhteistoimintaa, koska hän ei itse ymmärtänyt, miten orjia oli kohdeltava ja miten ne voitiin estää karkaamasta.
Vanhan metsäkapteenin mielestä oli tuollainen kauppayritys tuuleen perustettu. Maa oli liian kaukana. Yhtiöstä ei siis tullut mitään.
— Tuohon maahan, noita salaperäisiä orjia etsimään olemme nyt matkalla, päätti kapteeni puheensa.
Tom oli kuunnellut kapteenin kertomusta hengitystään pidätellen. Nyt hän ei voinut enää hillitä itseään.
— Mutta mitä kapteeni tekee noilla orjilla? Eikö orjakauppa ole kielletty kaikissa maissa?