Tiesin etten tulisi ampumaan mitään otusta tänä iltana. Puolustaakseni itseäni petoeläinten mahdollisilta hyökkäyksiltä pistin molempiin piippuihin kuulapatruunat. Rupesin etsiskelemään sopivaa puuta, jonka alla voisin olla suojassa, jos yöllä alkaisi sataa. Tahdoin valita yöpymispaikan vielä päivänvalolla, etten asettuisi mihinkään käärmeenpesään. Näitäkään eläimiä en ollut pelännyt päivällä, mutta nyt tuntui jokainen risahduskin pelottavalta. Oloni oli sanomattoman tuskallinen, olin läpimärkä hiestä, arvatenkin tuskanhiestä.
Juuri kun olin löytänyt tuuhean puun ja ruvennut keräilemään oksia pikku nuotiota varten, näin jotakin valkoista parin kolmen sadan metrin päässä edessäni. Se näytti minusta melkein teltantapaiselta. Mieleni piristyi hetkessä, sillä luulin nyt joutuneeni leirimme läheisyyteen. Huikkasin riemastuneena ja aloin juosta minkä kintuista lähti. Samassa alkoi rankkasade jälleen. Kun olin noin viidenkymmenen metrin päässä oletetusta teltasta, aukeni eteeni kanava. Olinko siis joutunut sen kanavan toiselle puolelle, jonka rannalle olimme leiriytyneet?
Vastarannalla ei näkynyt venettä eikä sieltä kuulunut mitään ääniä.
Nuotiotakaan en nähnyt palamassa.
Teltaksi luulemani valkoinen hahmo oli talo. Sen seinät oli ilmeisesti joskus maalattu kalkintapaisella värillä, mutta tuuli ja sade näyttivät poistaneen siitä suurimman osan. Talo oli nyt vain rapistunut hökkeli, mutta silti se oli näyttänyt kauempaa valkoiselta. Talo oli tehty puunrungoista, jotka oli salvettu koirankaulalle, ja katto oli peitetty paksulla palmunlehtikerroksella.
Kaikesta näkyi, ettei talossa tai majassa ollut asuttu pitkiin aikoihin. Ehkäpä joku maailmanrannan kiertäjä — mahdollisesti juuri tuo merimies, josta kapteeni kertoi — oli asunut täällä muutamia vuosia ja jättänyt sitten talonsa ränsistymään pois lähtiessään. Tuollaiset talot pysyvät yleensä kauan autioina. Kansa luulee, että entisen asukkaan henki jää asustamaan hyljättyyn taloon. Ei yksikään brasilialainen tai intiaani asettuisi vapaaehtoisesti tuollaiseen tyhjillään olevaan majaan edes yhdeksi yöksi.
Mutta minun ei kannattanut nirsoilla. Kiiruhdin kaatunutta puunrunkoa pitkin kanavan yli ja astuin avonaisesta oviaukosta sisälle majaan.
Huone oli tyhjä. Siinä ei ollut sen kummempaa lattiaa kuin kovaksi poljettu maa. Muutamilla kuivilla palmunlehdillä kuivasin pyssyni. Öljysinkin sen vielä, koska halusin pitää sen käyttökelpoisena. Sitten väänsin vaatteeni kuiviksi, kasasin muutamia kuivia palmunlehtiä nurkkaan ja heittäydyin pitkälleni. Huoneessa ei ollut kylmä eikä aivan pimeäkään, sillä vähän väliä leimahtelevat salamat valaisivat hyvinkin tehokkaasti.
Olin melko uuvuksissa, mutta silti en voinut nukkua. Kohtaloni rupesi minua huolestuttamaan. Miten osaisin takaisin toverieni luo? Ja ellen osaisi, niin mitä sitten? Montakohan viikkoa eläisin tällaisessa metsässä, ennen kuin kuolisin nälkään tai saisin surmani jonkin pedon kynsissä? Rauhoituin kuitenkin jonkin verran, kun muistin kompassini ja päätökseni, että käyttäisin sitä huomenna huolellisemmin. Ainakin Apinavirralle osaisin varmasti.
Pimeää en ole koskaan aikaisemmin pelännyt. Tomin hirvittäville kummitusjutuille olen aina nauranut. Mutta nyt tässä autiossa majassa maatessani en enää kyennyt hallitsemaan mielikuvitustani.
Tom oli kertonut minulle juuri edellisenä iltana pöyristyttävän jutun vanhasta skottilaisesta herraskartanosta, joka ei pysynyt kauan kenenkään ostajan käsissä, koska siinä kummitteli aivan hirveästi. Satoja vuosia sitten oli kartanon herra, oikea ritari Siniparta, takonut vaimonsa kahleisiin ja sulkenut syrjäiseen tornihuoneeseen, jossa tämä oli kuollut. Vielä nytkin kulki naisen haamu joka yö linnan käytävissä vetäen perässään kiliseviä kahleitaan siinä toivossa, että joku vapauttaisi hänet niistä. Ennen haamun ilmestymistä kuului aina tuulen suhinaa, sitten seurasi tuskaista voihkinaa, ja vihdoin tuli itse onneton nainen näkyviin puettuna valkoiseen vaatteeseen ja lukittuna kaliseviin kahleisiin.