Samana päivänä ammuimme Tomin kanssa vielä kolme alligaattoria, ja viikon kuluttua niitä ei enää näkynyt näillä main ainuttakaan.
Isäntämme näyttivät olevan hyvillään siitä, että olimme vapauttaneet kylän painajaisestaan. He osoittivat kiitollisuuttaan näyttämällä meille asunnoksi suuren ja siistin majan, joka oli aivan metsän reunassa erillään toisista. Jotenkin he kai vaistosivat, että me asuisimme mieluummin vähän syrjemmässä.
Illalla istuimme nuotion ääressä majamme edustalla keskustellen päivän tapahtumista. Illan viileys alkoi levitä ympärillemme, tulikärpäsiä risteili kaikkialla, ja viereisessä metsässä pitivät mölyapinat laulajaisiaan. Apinoiden karjunta tuntui aluksi sietämättömältä, mutta kaikkeenhan tottuu vähitellen.
Aivan majamme edessä oli pieni laguuni, jonka pinta oli melkein kokonaan Victoria regian jättiläislehtien peitossa. Tämän vesikasvin lehdet ovat runsaasti kolmen jalan levyisiä. Reunat ovat ylös päin kääntyneet, joten lehdet muistuttavat jättiläistarjottimia. Isotkin vesilinnut voivat kävellä kuivin jaloin näillä lehdillä, ja väitetäänpä että sellainen kannattaa pienen lapsenkin.
Päivän kuluessa emme olleet nähneet mitään merkkejä hännällisistä orjista. Näillä intiaaneilla oli kyllä apinoita kotieläiminä, mutta niitä tunnuttiin käytettävän vain lasten leikkitovereina ja koiran tavoin majan vahtina. Mitään uutta apinalajia emme huomanneet. Enimmäkseen nämä apinat olivat tavallisia hämähäkkiapinoita. Vain päällikön majassa näin kaksi Midas-apinaa, ns. leijona-apinaa. Tämä harvinainen apina on suunnilleen oravan kokoinen, sen liikkumistapakin muistuttaa oravan liikkumista. Se on saanut nimensä pitkästä ruskeasta harjasta, joka sillä on niskassa ja joka todellakin muistuttaa leijonan harjaa. Nämä apinat olivat hyvin kesyjä. Varsinkin Tomiin ja minuun ne mieltyivät ensi näkemältä, ja niinpä meillä oli tavallisesti kummallakin apina olkapäällä, kun liikuimme kylän raitilla tai sen lähiympäristössä. Lähtiessämme paluumatkalle päällikkö lahjoitti ne meille, ja meidän onnistuikin saada apinat elävinä ja terveinä kotiin Suomeen.
Kapteeni uskoi kuitenkin vuorenvarmasti, että olimme tulleet oikeaan paikkaan. Ja jo seuraavana päivänä hänen uskonsa osoittautui oikeaksi. Emme olleet tehneet turhaan tätä pitkää matkaamme, vaikkakaan emme päässeet aivan niihin tuloksiin kuin kapteeni oli arvellut.
Ihmettelin seuraavana aamuna herätessäni, miksi kaikki kylän apinat pantiin kiinni. Pikku eläimet muuttuivat tästä kovin apeiksi, ne ilmeisesti tiesivät mitä kahlehtiminen merkitsi. Ne käyttäytyivät aivan samoin kuin hevonen, jota aamulla valjastetaan päivän raskasta kyntöurakkaa suorittamaan. Onneksi nuo pikku veitikat saivat sitten taas olla kymmeniä päiviä vapaina, ennen kuin uusi työpäivä oli taas edessä.
Kapteenin silmissä näkyi outo kiilto, ja me muutkin odotimme suurella jännityksellä, mitä nyt tulisi tapahtumaan. Kohta ilmestyi eräästä majasta joukko naisia, joilla oli kullakin maissisäkki hartioillaan. Kulkue lähti liikkeelle pitkin joen rantaa. Merkeillä näytimme kulkueen johtajalle, että meitä halutti tulla mukaan, johon saimmekin luvan. Tom ja minä ihmettelimme suuresti sitä, että miehet vain taluttivat apinoita, kun taas naiset kantoivat raskaita maissisäkkejä. Mutta maassa maan tavalla, ja tämä näytti olevan intiaanien maan tapa. Erään vanhan eukon hartioilla keikkuva säkki oli niin raskas, että hänen näytti olevan vaikeaa selviytyä sen kanssa. Olisin auttanut häntä mielelläni, mutta Esko-setä kielsi minua sitä tekemästä. Hän sanoi, että menettäisin siten kaiken miehekkyyteni intiaanien silmissä ja nolaisin vielä lisäksi eukonkin. Miehelle on perin alentavaa ottaa selkäänsä kantamusta, jos vain naisväkeä on moiseen työhön käytettävänä. Ja Joannes, joka oli myös liittynyt joukkoon, sanoi että nuoret intiaanitytötkin olisivat halveksineet minua, jos olisin auttanut eukkoa. En tietenkään halunnut menettää sankarin mainettani, minkä olin ansainnut alligaattoreita ampumalla, ja niin eukko sai kantaa säkkinsä häiritsemättä. Perille tultuamme hän näytti äärettömän ylpeältä. Hänen kantamuksensa oli todellakin ollut kaikista raskain.
Käveltyämme puolisen tuntia rupesi kuulumaan puron solinaa. Vähäinen puro tyhjensi tässä hopeisen aarteensa virtaan. En vain ymmärrä, mistä syystä mylly — olimme todellakin myllylle menossa — oli rakennettu näin kauas kylästä. Sillä tuota puroa ei suinkaan käytetty myllyn pyörittämiseen, niin kuin olisi voinut luulla. Purolla ei ollut tässä muuta virkaa kuin se, että intiaanit istuivat sen rannalla sen solinaa kuunnellen ja sen vedessä jalkojaan huljuttaen.
Paikka oli suurenmoisen kaunis. Miehet rupesivat tanssimaan intiaanineitojen kanssa, ja jauhamistyö jätettiin vanhempien naisten huoleksi. Intiaaneja näytti kummastuttavan, kun me kiinnostuimme enemmän jauhamisesta kuin tanssista, joka oli järjestetty juuri meidän huviksemme.