Mylly oli rakennettu pienelle kummulle puron rannalle. Myllyrakennuksen muodosti tolppien varassa oleva katos. Ja itse myllyn koneisto oli yhtä yksinkertainen, se koostui pyörästä, joka oli halkaisijaltaan noin neljä metriä ja joka nosti ja laski kahta survinta. Survinten alla jyvät murskautuivat karkeiksi jauhoiksi. Rattaasta oli vain kolmannes näkyvissä, muu osa pyöri jonkinlaisessa kodassa, joka oli tehty kaarnasta. Rattaan näkyvissä olevan osan kohdalle oli kiinnitetty tukevin pönkin puinen häkki, joka oli yhtä leveä kuin itse rataskin. Koko laitos ei näyttänyt kovinkaan nerokkaalta.
Äsken mainittu vanha eukko meni nyt voitelemaan rattaan napoja. Sitten jaettiin apinat kahteen ryhmään, joista toinen suljettiin häkkiin. Tämä oli tehtävä väkivallalla, sillä apinat panivat kovasti vastaan. Häkkiin jouduttuaan ne tarttuivat kiinni sen säleisiin ja koettivat pysytellä niin kaukana rattaasta kuin suinkin mahdollista. Nähtävästi niillä oli siitä hyvin ikäviä muistoja. Tuntui siltä kuin ratas olisi samalla kertaa polttanut ja vetänyt puoleensa.
Kun viisi tai kuusi apinaa oli saatu häkkiin, rupesi ratas pyörimään kitisten ja ähkyen, ja survimet rupesivat kolkkamaan äänekkäästi. Tämä sai intiaanit riemun valtaan. He hihkuivat, huusivat ja lauloivat yrittäen kaikin tavoin lisätä myllyn aiheuttamaa meteliä. Survinten alusta oli tehty ontoksi, rummun tapaiseksi, ja ilmeisesti sen tarkoituksena oli vain melun aikaansaaminen.
Kuta useampia apinoita häkkiin työnnettiin, sitä nopeammin rupesi ratas pyörimään ja survimet jyskyttämään. Kun heikommat eläimet rupesivat väsymään — mikä näkyi siitä, että ne lyyhistyivät häkin säleitä vasten — asetettiin rattaan eteen kaarnoista tehty verho, jolloin koko mylly pysähtyi. Nyt vaihdettiin häkkiin toinen apinaryhmä, verho otettiin rattaan edestä, ja jauhaminen alkoi uudestaan. Häkistä päässeet apinat olivat suunnattoman nälkäisiä, niille annettiin suuret annokset banaaneja ja pähkinöitä. Tämä sai kapteenin myhäilemään, koska se näytti tukevan hänen mieliajatustaan ruoan muuttumisesta sähköenergiaksi.
Apinoita vaihdettiin häkkiin suunnilleen puolen tunnin väliajoin. Vuorotellen syöden ja vuorotellen työskennellen apinat jatkoivat tointaan päivällisaikaan asti, jolloin kaikki jyvät olivat jauhoina.
Eipä ihmekään, ettei vanha suomalainen merimies ollut päässyt selville siitä, miten nuo intiaanien orjat suorittivat työnsä. Mutta kapteenin toiveet olivat nyt toteutumaisillaan, tosin vähän eri tavalla kuin hän itse oli uskonut. Aivan ilmeisesti oli olemassa jokin salainen voima, joka veti apinoita ja rattaan puolia toisiinsa, mutta jonka tuo puun kaarnasta tehty verho teki tehottomaksi. Kaarna, jolla suurin osa ratasta oli peitetty, oli tärkeintä tässä koneessa.
Sanoin että kapteenin toiveet olivat toteutumaisillaan, vaikkakaan eivät aivan siten, kuin kapteeni oli uskonut. Intiaanit näyttivät pysyttelevän mahdollisimman kaukana rattaasta. Vanha eukkokin oli suorittanut voitelun pitkän kepin avulla. Kun kapteeni astui lähemmäksi ratasta tutkiakseen sitä tarkemmin, näin hänen äkkiä tarttuvan molemmilla käsillään häkin säleisiin. Intiaanit rupesivat nauramaan täyttä kurkkua. Ilmeisesti he luulivat, että kapteeni halusi auttaa apinoita ja että tuo vähäinen vahinko oli sattunut hänelle siitä syystä. Rattaan puolat vetivät häntä puoleensa, se näkyi selvästi.
Nyt kaikki selvisi meille äkkiä. Apinat eivät vetäneet ratasta puoleensa, vaan ratas veti niitä. Sen puolat oli tehty sellaisesta aineesta, joka veti jollakin meille tuntemattomalla voimalla ihmisiä ja eläimiä puoleensa, ja ilmeisesti tuo vetovoima vaikutti apinoihin vielä suuremmassa määrässä kuin ihmisiin. Koetimme vetovoiman vaikutusta kukin vuorotellen. Lähestyimme varovasti ratasta, ja mitä lähemmäksi tulimme, sitä selvemmin tuntui tuo omituinen voima. Olimme löytäneet uuden magneettisen aineen, mutta emme uutta sähköeläintä.
Jauhamistyön päätyttyä kapteeni ryhtyi tutkimaan tarkemmin noita rattaan puolia. Itse ratas oli puuta, mutta lastantapaiset puolat oli tehty oudosta, taivaansinisestä metallista. Sen väri oli niin kirkas, että se melkein häikäisi silmiämme. Rattaan ollessa paikallaan ei vetovoima tuntunut tuskalliselta, ei ainakaan ihmisestä. Tomin piti tietenkin koskettaa sormellaan tuota metallia. Hän sanoi sen tuntuneen melkein samanlaiselta kuin sähköpariston koskettamisen, mutta käsi ei tarttunut siihen kiinni, vaan päinvastoin työntyi ulommaksi.
Nyt olisi ollut hyvä osata puhua isäntäväkemme kanssa. Sen verran saimme heiltä merkkien avulla selville, että tämä oli heidän ainoa myllynsä. Tätä heiltä ei siis sopinut houkutella. Mutta mylly oli tuotu sellaisenaan muinaisintiaanien asuinsijoilta, jossa niitä oli vieläkin monta kymmentä. Ja intiaanit lupasivat tulla meitä sinne opastamaan. He osoittivat ylävirtaan, missä kaukana häämötti vuoren harjanteita.