Villellä oli minulle tuliaisia, ja erinomaisen tervetulleita tuliaisia. Hänen oli näet onnistunut saada kiinni siipiorava, valkomuunnos. Eläin oli täysin lumivalkoinen. Jos hänen olisi täytynyt ampua se, ei siitä olisi jäänyt kuin palasia vain. Villen kivääri oli näet tavallinen Berdan-kivääri, jollainen sedälläkin oli. Minulla oli tavallinen kaksipiippuinen uusi pyssy, jossa toinen piippu oli haulikko kal. 12 ja toinen luodikko kal. 360. Sen lisäksi minulla oli pikkulintujen ampumista varten salonkikivääri, haulikko kal. 9.
Mutta yhtä paljon kuin valkoinen siipiorava ilahdutti minua Villen kertomus, että ainoastaan parin kilometrin päässä leiripaikastamme oli metsonsoidin. Professori oli näet määrännyt, että minun oli ammuttava mikäli mahdollista soitimelta neljä tai viisi metsoa, joitten nahat oli käytettävä tieteellisiä tutkimuksia varten värimuutoksista soitimen aikana. Pelkäsin, että soidin olisi jo aivan loppumaisillaan, mutta Ville opetti minulle, ettei soidin pääty, ennenkuin pihlajan lehti on yhtä suuri kuin metson jalka. Kun lainkuuliaisena miehenä en ollut koskaan lintua soitimelta ampunut, tulin hyvin iloiseksi ja pyysin heti Villeä opettamaan minulle, mitenkä tämä ampuminen tapahtuu. Teoreettisesti tiesin tietysti, miten tulee menetellä. Ville kertoi minulle silloin hyvin kuvaavasti, miten soidin tapahtuu.
Soidin alkaa tavallisesti jo huhtikuun alkupuolella, jolloin metsot ovat jo pari viikkoa olleet soidinpaikalla, vaikka heidän varsinainen kiima-aikansa ei ole vielä alkanut. Soidin jakautuu jotenkin selvästi kolmeen eri kauteen. Ensimmäinen kestää pari viikkoa, jolloin yksin vanhat miehet antavat kuulla äänensä. Pojat — edellisen kesän pojat — istuvat äänettöminä puissa ottamatta mitenkään osaa soitimeen. Ville arveli, että ne kai ihmetellen kuuntelevat ukkomiesten outoja ääniä. Koppeloa ei näy vielä ainoatakaan. Tämä soitimen ensimmäinen vaihe kestää tavallisesti kaksi viikkoa. Silloin koppelot saapuvat soitimelle, »koppeloviikot» alkavat, ja soidin on silloin kuumimmillaan. Metsot ovat nyt kovin kiihtyneet, soivat innokkaasti, hyppäävät humauksessaan korkealle ilmaan välistä tapellen keskenään, että höyhenet tupruavat. »Koppeloviikot» kestävät ilmoista riippuen kymmenen päivää tai pari viikkoa, sopimattomalla säällä enemmänkin. Silloin koppelot ja suurin osa vanhoista metsoista poistuvat soitimelta, jota nuoret metsot vielä jatkavat kymmenkunta päivää. Tämä kolmas kausi jatkuu, kunnes pihlajan lehti on yhtä suuri kuin metson jalka. Silloin on tavallisesti soidin päättynyt. Mutta jokunen yksityinen lintu välistä jatkaa soidinta aina toukokuun loppupuolelle. Tuommoisia kuhnailijoita sanotaan »lehtimetsoiksi».
Nyt olivat »koppeloviikot» juuri parhaillaan ja soidin siis myös mielenkiintoisin. Ville, joka nuorena oli ampunut paljon metsoja soitimelta, väitti, että ainoa, mikä voi vanhan soitimelta-ampujan parantaa, on ryhtyminen nimismiehen rengiksi. Aamulla kun hän sattumalta joutui soidinpaikalle ja kuuli kolmen metson yhtaikaa eri haaralta soivan, oli hän ruvennut vapisemaan ja sanoi olleensa pakotettu ottamaan pois patruunan pyssystään, muuten olisi voinut tehdä itsensä onnettomaksi. Vasta tämän tehtyään hän oli uskaltanut ruveta tekemään tavallisia hyppäyksiään metson sihistessä ja oli päässytkin aivan lähelle soidinpuuta, josta hetken perästä poistui samalla tavalla kuin oli tullutkin, peloittamatta lintua. Soidinpaikka oli vähäinen, noin kolmensadan metrin pituinen ja ehkä parin sadan metrin levyinen selänne. Siinä oli ollut ainakin kymmenen tai kaksitoista metsoa soitimella, mikä oli Villen mielestä nykyaikana samalla soitimella tavattoman suuri määrä. Semmoista soidinta, joista vanhat ukot puhuivat ja joissa olisi pitänyt oiia neljäkymmentä, jopa viisikymmentäkin lintua, ei Ville sanonut koskaan nähneensä. Teerensoitimella sitä vastoin hän oli kyllä nähnyt niin paljon lintuja. Eräänä talvena hän oli helmikuun alussa nähnyt metsoparven, jossa oli neljäkymmentäkaksi tai -kolme lintua. Ne söivät havuja mäntyjen latvoista erään nevan reunalla. Hän oli tätä joukkoa seurannut kaksi viikkoa ja luodikollaan siitä kaatanut kolmekymmentä lintua. Mutta se olikin suurena lintuvuotena, ja sattui niin hyvin, että oli koko ajan hyvin kylmä.
Villen kertomus oli minua niin innostuttanut, että ehdottomasti vaadin häntä herättämään minut huomenaamulla kello viisi soitimelle. Ville rupesi nauramaan ja selitti, että joka kello viisi lähtee metsonsoitimelle, ei saa höyhentäkään laukkuunsa. Myöhempään kuin kello puoli kolme ei hän ainakaan tule mukaan. Täytyy ehdottomasti olla soitimella jo ennen kuin pyssyn jyvä rupeaa näkymään taivasta vasten. Ja missä on pienet soitimet, täytyy jo edellisenä iltana mennä lintuja »kuulustamaan». Linnut tulevat silloin ja istuutuvat rymisten yöoksalle, jolla ne myös aamulla aloittelevat soidinta. Tottumattomallekin on helppo kuulla, mihin paikkaan metsää kukin lintu istuutuu yöoksalle.
Varhainen nousu ensin vähän oudoksutti minua. Mutta olihan aikaa päivällä nukkua, ja Ville ehdotti, että ellei aikaa riitä, niin haetaan Laukaalta lisää. Sovittiin siis lähtö puoli kolmeksi.
Kulku pimeässä metsässä oli minulle, joka en ollut sentapaisiin retkiin tottunut, varsin vaikeata. En ymmärrä, kuinka Ville, joka oli vain yhden kerran tuon välin edestakaisin käynyt, osasi oikeaan. Mutta oikealla paikalla olimme, ennenkuin vielä mitenkään olisin nähnyt edes haulikolla ampua. Istuuduimme kivelle kuuntelemaan.
Hetken perästä pani Ville kämmenensä käsivarrelleni. Kuuloni on oivallinen, mutta en huomannut mitään outoa. Ville kysyi kuiskaten, enkö kuullut metson napsausta, osoittaen samalla, mistä päin ääni kuului. Silloin kuulin todella jotain pientä napsetta, ensin pitkähköin väliajoin, mutta lopulta melkein yhtäjaksoisena äänenä. Ville sanoi, että lintu istui lähes parin sadan metrin päässä. Mutta se ei vielä soinut muuta kuin alkusoittoansa. Samassa kuulin samanlaisen äänen paljoa lähempää. Ville uudisti liikkeensä kämmenellään ja viittasi minua olemaan ihan hiljaa. Ääni kuulosti siltä, kuin olisi lyönyt toisiansa vasten kahta kuivaa tuumanpaksuista puupalikkaa, ensin pitkähköin väliajoin, mutta lopulta hyvin tiheään. Napsaukset uudistuivat ehkä kymmenkunta kertaa ja sitten lakkasivat pieneksi väliajaksi. Tätä jatkui ainakin parikymmentä minuuttia, ja koko ajan täytyi minun istua aivan ääneti. Silloin yht'äkkiä yksi napsaussarja päättyi kulauksella, ikäänkuin lintu olisi vetänyt korkin pullosta, ja heti tuon jälkeen seurasi soitimen kolmas sarja, sihistys. Linnun sihistessä Ville sanoi ihan ääneen: »Jo se rupeaa viikatetta teroittamaan.» Minulla meni suu nauruun, sillä niin sattuvasti Ville oli kuvannut äänen laadun. Sihiseminen todella kuului ihan samalta kuin ääni, joka syntyy, kun niittomies kovasimella teroittaa viikatettaan. Minun piti juuri samassa vastata Villelle jotain, kun hän pui nyrkkiä minulle olemaan vaiti. Tiesin aivan hyvin, että ainoastaan sihisemisen kestäessä lintu on haltioissaan eikä välitä ulkomaailmasta mitään, mutta napsauksen ja kulauksen aikana se on erinomaisen tarkkaavainen. Mutta olin itse niin innostunut, että olin unohtaa koko asian.
Lintu lakkasi nyt soimasta ehkä viideksi minuutiksi. Mutta etäämpänä istuva lintu soi sen sijaan ahkerasti. Napsaukset, kulaukset ja sihisemiset seurasivat toisiaan täysin säännöllisesti. Kulaus oli se ääni, joka näistä kuului parhaiten. Ihan tyvenellä voi tarkka korva huomata kulauksen noin kolmensadan metrin päähän. Omituista, että näin suurella linnulla ei ole sen vahvempi ääni, kun esim. teeren soidin kuuluu monta vertaa etäämmälle. Mutta metson hiljainen kiimalaulu soveltuu erinomaisesti metsän juhlalliseen hiljaisuuteen aamuhämärässä. Ja ihmeellisesti se sähköistää metsästäjän sydäntä. Ymmärsin hyvin Villen sanat, kuinka vaikeaa on soitimelta-ampujalle luopua intohimostaan.
Lähempänä istuva metso rupesi nyt uudestaan soimaan, ja pian yhtyi kolmaskin lintu takanamme soitimeen. Useampia ei kuulunut siihen paikkaan, jossa istuimme, mutta mahtava korvanherkku oli minulle saada samalla kertaa kuulla kolmen metson äänet. Useat kerrat nostin pyssyn taivaanrantaa kohti, mutta silmä erotti ainoastaan hämärästi jyvän, ja Ville pudisti päätään.