Hetken odotettuamme sekoittui lehtokurpan »ort-psp» viereiseltä rantaniityltä soitimenääneen, ja samassa lensi salaperäisellä, äänettömällä lennollaan tuo pitkänaamainen lintu ylitsemme. Melkein heti sen jälkeen kaikuivat metsäkirvisen heleät liverrykset metsän läpi. Olin pyssyllä seurannut lehtokurppaa, ja jyvä näkyi jo selvästi. Valo riitti ampumiseen.
Ville viittasi nyt minulle, että oli aika ruveta hypähtämään. Joka sihisemisellä teki Ville pari kolme loikahdusta lintua kohti, ia ennen sihisemisen päättymistä hän seisoi jo jonkin puun takana liikkumattomana kuin kuvapatsas. Minä jäljittelin Villeä parhaan ymmärrykseni mukaan. Asia ei ollutkaan niin vaikea kuin edeltäkäsin olin ajatellut. Kerran vain, kun lintu arvaamatta päätti kulaukseen eikä sihisemistä seurannutkaan, oli käydä hullusti. Lintu kai huomasi jotain, koska se hetkeksi lakkasi soimasta. Rauhoittui kuitenkin ja pani uudelle alulle. Mutta ne pari kolme minuuttia, joina se oli vaiti, uhkasivat tehdä minut matiksi. Asentoni oli näet jäänyt hirveän epämukavaksi, ja tiesin hyvin, että jos koetan sitä korjata, on lintu samassa poissa.
Ville oli parikymmentä metriä edelläni, hyvin suojattuna tuuhean kuusen takana, ja aavistin, että jos minäkin onnellisesti pääsen samaan paikkaan, olen osuvissa. Tämä onnistuikin. En kuitenkaan malttanut heti ampua, minun täytyi ensin saada ihailla tuota suurta lintua. Soimista seurasivat omituiset kuvaavat elkeet. Aloittaessaan napsahdukset heilutti lintu kaulaansa, sitten se kurotti sen aaltomaisesti eteenpäin, laski siivet, levitti pyrstöä, nosti leukaparran ja pöyhisteli höyheniään siten, että ruumis tuli melkein pallonmuotoiseksi. Tehdessään kulauksen se nosti äkisti levitetyn pyrstön viuhkanmuotoisena ilmaan, ja sihistessään tärisi koko lintu ankarasti. Ville kertoi minulle sittemmin, että metso sihisemisen aikana tärisyttää ruumistaan niin voimallisesti, että myöskin puu, jossa se istuu, rupeaa värisemään. Hän oli kerran joutuessaan saman puun alle, jossa metso istui, panemalla kämmenen puun rungolle tullut täydelleen vakuutetuksi, että tämä ei ollut mikään metsästäjävalhe, kuten hän oli ennen uskonut.
Ihailtuani hetkisen komeaa lintua antoi Ville minulle merkin jo ampua, ja sekunnin perästä makasi metso siivet hajallaan karhunsammalilla. En voinut kyllikseni katsella sen sulkain väriloistetta.
Laukauksesta pelästyi toinen metso ja lensi rymisten pois. Mutta se lintu, joka oli äsken takanamme soinut, ei poistunut. Emme ainakaan kuulleet mitään. Ville sanoi, että jos laukaus kuului juuri linnun sihistessä, oli melkein varmaa, ettei se lakkaisi soimasta. Sanoi aina ampuneensa linnun sihistessä ja pari kertaa pitkältä ampumamatkalta ampuneensa luodikolla sivu, ja lintu oli siitä huolimatta jatkanut soimistaan. — Palasimme siis kivellemme kuuntelemaan.
Mutta jo ennenkuin kivelle tulimmekaan, kuuli Villen tottunut korva kulaukset, ja pian oli meidän pakko ryhtyä hypähtämään. Kymmenen minuutin kuluttua makasi toinen metso edessämme maassa. Tämä oli hyvin vanha lintu. Sen nokka oli kellertävän valkoinen ja kova kuin luu.
Ensimmäinen soitimelta ampumiseni oli onnistunut harvinaisen hyvin.
Seuraavina päivinä oli myrskyntapainen tuuli, jommoisella ilmalla ei kannata soitimelle lähteä. Mutta ilman taasen tyynnyttyä onnistuin ampumaan määräni täyteen, ja professori oli erittäin tyytyväinen.
Toista viikkoa täytyi meidän odottaa täällä, ennenkuin järvestä lähti jää, jolloin pääsimme sen pohjoiseen päähän, mihin setä oli ajatellut asettaa päämajamme, ainakin nyt kevätpuolella. Minusta tämä odotusaika ei mitenkään mennyt hukkaan, sillä onnistuin ampumaan useita vesilintuja, niistä muutamia harvinaisiakin. Toiset ammuin professorin erityisestä määräyksestä, niitä kun ei ollut kevätpukuisina kokoelmissa. Myöhemmin ammuin toistakymmentä suokulaista; professori oli kehoittanut minua hankkimaan niin monta värivivahdusta kuin mahdollista. Nämä täytin paikalla, ja ne muodostivat todellisen sotajoukon. Varsin hauskaa oli muuten nähdä niiden omituisia sotaleikkejä.