Toukokuun iltana, kun ilma on tyven, lähdet yksin siihen salomaahan, josta sudenpesän luullaan löytyvän. Valitset jonkin ylänköpaikan metsässä, johon jäät illaksi ja iltayöksi istumaan. Harsolla suojaat kasvosi hyttysiltä ja istut ääneti. Aurinko laskee, mutta metsässä on vielä valoisaa. Ilma on selkeää ja läpikuultavaa. Linnut visertävät puheliaasti. Odotat. Hämärä tihenee vähitellen. Pian rupeaa pimenemään. Äsken niin rusottava taivas sinertyy yhä enemmän. Metsän lemu tulee yhä voimakkaammaksi. Kostea, tuskin tuntuva tuulahdus liehuu hetkisen ilmassa seuraavana hetkisenä haihtuakseen puitten väliin. Linnut lähtevät levolle toinen toisensa jälkeen. Pimeä metsässä lisääntyy yhä enemmän. Tummansiniselle taivaalle ilmestyy kainona ensimmäinen tähti. Miltei kaikki linnut nukkuvat nyt. Leppäkerttu vain ja pieni puunkiipijä visertelevät nukuksissaan ja vaikenevat pian. Vielä viimeisen kerran kukahtelee käki. Laulurastaan liverrys vastaa kaukaa. Vihdoin nekin ovat hiljaa.
Suurella tarkkuudella kuuntelee nyt metsänkävijä odottaen saavansa kuulla suden ulvonnan. Neljännestunti kuluu; pitkäveteinen ulvonta kuuluu ihan läheltä — tai kaukaa — metsästä. Siihen hän ei paljon huomiota kiinnitä, sillä tämä on koirassusi, joka lähtee ryöstämään.
Pian hän kuulee toiselta ilmansuunnalta pari ihan lyhyttä ulvahdusta. Tähän hän kiinnittää mitä tarkimmin huomiotaan, sillä naarassusi silloin pesänsä vierestä varoittaa toisia eläimiä lähestymästä sen poikasia sillä aikaa, kun hän lyhyeksi hetkiseksi jättää heidät yksikseen tutkiakseen itse lähiseutua. Ehkä metsämies ei vielä ehtinyt varmuudella kiinnittää korviinsa, miltä suunnalta tuo lyhyempi ulvonta kuului. Siinä tapauksessa hän jää vielä ääneti istumaan paikallensa. Tunti tai kaksi on kulunut. »Huu-u-huu» kaikuu nyt ulvonta selvänä läpi metsän, ja nyt tietää etsijä varmaan, missä päin susiemo nyt on. Muutamalla maahan lyödyllä seipäällä hän panee tarkkaan suunnan merkille tai katsoo kompassista, miltä ilmansuunnalta se kuului. Tämän jälkeen hän lähtee joko vasemmalle tai oikealle teräväkulmaiseen suuntaan ulvonnan suunnasta, kunnes uskoo olevansa paikassa, josta seuraavan ulvonnan pitäisi kuulua suorakulmaisesti äskeiseen ulvonnan suuntaan katsoen. Tähän hän pysähtyy. Vähän ennen auringonnousua hän saa kuulla naarassuden ulvovan jotenkin siltä suunnalta, josta oli odottanutkin. Hän menettelee kuten edelliselläkin kerralla. Sudenpesän paikka on nyt arviolta tunnettu. Jos mies kulkee kumpaakin suuntaviivaa, on sudenpesä etsittävä sen paikan ympäristöstä, missä ne kohtaavat toisensa metsässä.
Olin tosin nyt yksin etsimässä, mutta sen sijaan piti minulle etsintää helpottaa sen seikan, että olin niin monta yötä jo kuullut ulvonnan, että toinen suuntaviiva oli minulle jo edeltäkäsin tarkoin tunnettu. Lähdin siis liikkeelle tiistai-iltana kauniilla, tyvenellä ilmalla ja jätin veneeni vanhalle kämpälle. »Kirjelaatikkoon», josta olin tehnyt sedän kanssa sopimuksen, jätin kirjeen ilmoittaen olevani poissa päivän tai pari ja antaen tarkat tiedot uudesta kämpästä ja sinne pääsemisestä. Sälytin laukkuni hartioilleni ja menin. Kulkien suurimmalla varovaisuudella saavuin hyvissä ajoissa ennen auringonlaskua paikalle, josta toinen suuntaviiva mielestäni oli otettava. Istuuduin kivelle odottamaan. Metsä edessäni oli jotenkin harvaa, ja joelle oli paikaltani kilometri; lähemmäksi en uskaltanut mennä peloittamatta sutta. Ville oli minulle kertonut, että naarassusi aavistaessaan pahaa siirtää pentunsa turvallisempaan paikkaan.
Istuin siis kivelläni odottamassa, ja ilta hämärteli yhä enemmän. Joelta päin kuului vesilintujen vinkuva lento. Takanani olevan aukean nevan rannalla elämöitsivät vielä teeret, ja kauempaa nevalta kuuluivat kurkien sointuvat äänet. Teerien kuherrus jatkui vielä, kun kurjetkin olivat vaienneet. Sitä ääntä, jota hartaasti odotin, ei vain kuulunut. Koirassuden pitkäveteisen, voimakkaan ulvonnan kuulin, mutta se kuului nevan toiselta rannalta, runsaasti kolme kilometriä paikaltani, ja tätä ääntä kuullakseni en ollut lähtenyt yölliselle retkelleni. Huuhkajaparin vuorolaulu alkoi ja jatkui harvoin välihetkin lähes pari tuntia.
Omituinen on se tunne, joka valtaa mielen, kun istuu metsän hiljaisuudessa kaukaisessa korvessa odottaen suden ulvontaa. Se ei ole oikeastaan pelkoa, mutta pelonsekaiseksi tunteeksi sitä on sittenkin sanottava. Tässä jos missään tuntee ihminen pienuutensa luonnossa. — Mutta jos tunteeni olisikin pelonsekainen, tai miksikä sen sanoisin, en olisi mitenkään tahtonut olla sitä vaillakaan. Jokainen hermosäie oli äärimmilleen pingotettu, joka sekunti odotin jotain outoa, omituista tapahtuvan. Jos olisi metsänemäntä astunut esille puun takaa ja ruvennut minua puhuttelemaan, olisin katsonut asian olevan aivan niinkuin olla pitää, niin, en ymmärrä, kuinka mielikuvitukseni ei loihtinut häntä esiin. Ehkä polvillani oleva pyssy kuitenkin piti mielikuvitukseni jonkinlaisessa kurissa. Pyssy ei oikein hyvin tahdo sopia yhteen maahisten ja keijukaisten kanssa.
Pelkäsin jo, että susi oli saanut vihiä läsnäolostani, kun se ei koko yön aikana ulvonut ainoatakaan kertaa. Mutta vähää ennen auringonnousua kuulin pari kertaa lyhyen sudenulvonnan. Ulvonta kuului hyvin selvästi, ja asetin heti merkkini.
Tiesin siis nyt jotenkin hyvin, mistä minun oli aloitettava etsintä. Mutta oliko pesä joen tämänpuoleisella rannalla vai toisella, sitä en voinut arvata. Pelkäsin, että jos rupean etsimään pesää tältä rannalta — pesän etsintä ei voi tapahtua aivan hiljaa —, mutta pesä onkin toisella rannalla, on pelättävä, että susi muuttaa poikansa toiseen pesään. Tätä mahdollisuutta en tahtonut panna vaaralle alttiiksi. Päätin siis jäädä vielä yhdeksi yöksi metsään, ainakin yrittääkseni saada tämän asian selväksi.
Tehden pitkän kierroksen lähdin päiväksi joen varrella noin kolme kilometriä ylempänä olevaan paikkaan. Mäntynäreiköstä leikkasin näreen ongenvavaksi ja sain suuria ahvenia enemmän kuin tarpeekseni. Aamiaiseksi paistoin suurimman vartaalla. Tätä valmistustapaa varten on kala suomustamatta leikattava auki siten, että selkänahka vain pitää sen koossa, suolattava ja parilla puikolla taasen pistettävä kokoon. Jos nälkä ei pakota heti paistamaan kalaa, on tämä muutaman tunnin kuluttua parempi. Kala pistetään pitkin pituuttaan puikolle, joka työnnetään vinosti maahan siten, että kalan selkäpuoli on maata kohti. Hehkuva hiillos kootaan alle. Kalan kovettunut kuori on hyvä lautanen. Vakuutan, että maukkaampaa kalaa kuin täten valmistettu aamiaiseni en ole syönyt.
Aamu oli ihana, paikka joen rannalla viehättävä, juuri puhjenneitten koivujen lemu voimakas; kaikki yhteensä saattoi minut iloiselle mielelle, pelkkä olemassaolo oli nautintoa. En ollut koko yönä unen hitustakaan nukkunut, mutta hyvän aamiaisen olin syönyt ja tunsin itseni erinomaisen terveeksi: olin nuori. Sitä ei käynyt kieltäminen.