Melkein koko iltapäivän nukuin ja illalla menin rantaa pitkin niin lähelle luultua sudenpesän paikkaa kuin uskalsin.
Sekä iltayöstä että ennen auringonnousua kuulin suden ulvovan ja molemmilla kerroilla tulin siihen käsitykseen, että ulvonta tuli minunpuoleiseltani rannalta.
Nukuttuani muutaman tunnin rupesin käymään pitkin rantatörmää ja tultuani paikalle tarkasti tarkastelemaan tiheitä pensaita, tuulen kaatamien suurempien puitten juurakoita, isompien kivien alustoita ja sentapaisia paikkoja. Tunnin ajan olin tointani jatkanut, kun äkkiä suuren kuusen juurelta hypähti susi. Jo ensimmäisellä mahtavalla harppauksella se pääsi pensaan taakse, mutta samassa, kun sen oli pakko hypätä aukeamman paikan yli, sattui laukaukseni niin onnellisesti sen kylkeen, että se paikalla kaatui kumoon. Kaksi raehaulia vain oli pitkänpuoleiselta ampumamatkalta osunut, mutta toinen niistä oli, kuten sitten huomasin, mennyt sydämen läpi.
Että susi täten antaa yllättää itsensä pesällä, lienee varsin harvinaista. Ville sanoi, että hän vain kerran oli kuullut kerrottavan semmoisesta tapauksesta. En voi asiaa muulla tavalla selittää, kuin että kosken pauhina niin sekoitti kaikki äänet, ettei susi kuullut askeleitani. Vainua minusta se ei voinut saada, sillä oli ruvennut käymään tasainen tuuli järveltä päin.
Kajahutin mahtavan »all'stot»-huudon, jonka koski kuitenkin nieli pauhinaansa. Rupesin nyt etsimään pesää, joka olikin puun juurien alla. Huomasin sen ensin pienestä pirinästä, joka juurien alta kuului. — Pesän löytäminen oli käynyt arvaamattoman helposti, mutta poikasten esille saaminen tuntui tulevan vaikeammaksi. Kuusen juurien väliin oli kasvanut kiinni laakakivi, ja tämän alla oli pesä. Kirvestä, joka tämmöisellä matkalla ehdottomasti pitää olla mukana, en ollut huomannut ottaa, ja reikä oli hyvin ahdas. Pistin käteni sinne ja onnistuin vetämään ilmoihin yhden penikan — se riippui kiinni sormenpäästäni. Menepäs toiste paljain päin havukan pesään! Hengellään sai tuo pikku roisto hävyttömyytensä maksaa. Vaikka oikeassahan tuo oikeastaan olikin puolustaessaan pesäänsä kotirauhan rikkojaa vastaan.
Penikat olivat vuodenaikaan katsoen hyvin edistyneet.
Käyttämällä hyppysiäni syötteinä olisin ehkä saanut kaikki penikat esille. Mutta siihen minulla ei ollut mitään halua, ja kun yritin onkena käyttää tuoretta pajunoksaa, pureutuivat penikat kyllä siihen, mutta niin pian kuin rupesin vetämään, laskivat ne heti irti. Ne murisivat jo aika vihaisesti. Toiseen metkuun oli ryhtyminen. — Kuusen yläpuolella oli törmällä vesilätäkkö, jonka veden ainoastaan kapea ja matala kivireuna esti tyhjentymästä jokeen. Tuohiropposella rupesin ammentamaan vettä sulun yli ja pian kuulin äänestä, ettei koti ollut enää poikasille mieluisa. Niitten oli pian pakko nousta kuivemmalle paikalle, josta helposti sain ne käsiini. Mutta kun kaksi tuli samalla kertaa itsestään kätköstään ulos, käänteli toinen niin sukkelasti itseään, että vieri jokeen. Yksi putos', sanoi vöyriläinen, kun pudotti seitsemän kirvestä. Olisinpa mielelläni tuonkin ottanut, kun niitä yhteensä oli vain viisi. Mutta turhaan etsin sitä myöhemmin joen suulta.
Suden ja penikkain nylkemiseen meni koko päivä. Työ oli näet tehtävä hyvin huolellisesti. Mutta nyt ne muodostivatkin aika sievän ryhmän, ja professorini oli erinomaisen tyytyväinen. Arveli näitten yksinkin maksavan koko matkan ja hankkivan minulle ryhmän valmistuttua siitä kolmensadan markan palkkion. Vesihyönteiset puhdistivat minulle suden pääkallon. Nylkiessä huomasin, että järeä hauli oli lävistänyt sydämen — löysin sen toiselta puolelta ihan nahan alta — enkä voinut olla ihmettelemättä, että susi vielä oli irvistellyt minulle rumasti astuessani sen viereen.
Vasta aamupuolella yötä tulin kämppään perin väsyneenä ja nälistyneenä. Sedästä ja Villestä ei vielä kuulunut mitään. Tänään oli torstai ja seitsemästoista päivä heidän lähdettyänsä. Niin väsynyt kuin olinkin, ei minua kuitenkaan nukuttanut. Istuin heti valmistelemaan nahkojani, ja auringon noustessa oli ne kaikki myrkytetty ja mitä parhaimmassa kunnossa säilyttämistä varten. Peseydyttyäni otin lohivapani esille. Sillä vaikka kotiin tultuani olin mielestäni syönyt kyllikseni, oli minulla taas nälkä. Käytin ensin kaunista keltaista kultakärpästä saamatta tärppäystä. Samaten kävi, kun muutin ja panin sinipunaisena hohtavan perhosen, jota kaupassa olivat minulle erityisesti suosittaneet. Pelkään, että he suosittivat sitä minulle niin lämpimästi siitä syystä, että heillä oli näitä perhosia iso varasto ja lohenonkijat katsoivat ne sopivammiksi puotikoristuksena käytettäviksi kuin lohiveteen heitettäviksi. Ainakin lohet ja taimenet näkyivät pysyttelevän tuosta kaunottaresta kaukana. Koetin nyt siimani päähän kiinnittää pienen vaaleanharmaan yöperhosen, jonka olin sedältä saanut ja jota setä piti erinomaisena selkeällä ilmalla tämäntapaisissa vesissä.
Lyhyellä heitolla viskasin perhosen juuri siihen paikkaan, missä kohiseva virta kohtasi akanveden.