Tuskin oli perhonen koskettanut veden pintaa, kun se samassa katosi. Ensin ei tapahtunut mitään erityistä, mutta kun kymmenen, ehkä viisitoista sekuntia oli kulunut, meni siima järvelle päin, niin että kela vingahti. Minulla ei ollut kahtakymmentä metriä siimaa enää kelassa, kun minun onnistui pysäyttää kala. Onnistuin saamaan parikymmentä metriä takaisin kelaan, kun seurasi uusi karkaus. Nyt hyppäsi kala useita kertoja peräkkäin ilmaan, jolloin näin, minkälainen kölli oli onkeeni tarttunut. Sitten seurasi karkaus karkausta, niin että minulla oli täysi työ välttääkseni kelan tyhjentymistä. Lisäksi tuli, että koko ajan pelkäsin siiman sotkeutuvan vetoköyteni kellukenuoraan. Kala kuitenkin vihdoin väsyi raivoamasta, ja sain sen johdetuksi lähelle rantaa, missä se meni kuin kivi pohjaan. Sinne se jäi jurottamaan noin neljännekseksi, mikä todella oli minulle tarpeen lepoajaksi. En ollut koskaan ennen taistellut oikein suuren kalan kanssa, ja joka hiuskarvasta tippui hiki. Pidin koko ajan siiman hyvin pingotettuna, ja kun kala oli aikansa jurotellut, tuli se itsestään pintaan. Pelkäsin sen uudestaan aloittavan edellisen pelinsä, mutta vasten odotustani se tuli kauniisti vastustelematta lippoon.
Kalani oli merilohi. Kun se oli suurin kala, minkä tähän asti eläissäni olin saanut, otin siitä tarkat mitat. Setä sanoi myöhemmin näitten mittain perusteella loheni painaneen kymmenen ja yhdentoista kilon välillä. Tiesin, että vähäsuolainen lohi oli sedän mielestä parasta herkkua, ja laitoin sentähden sedälle tuliaiset, jotka loppuivat vasta usean viikon perästä. Yksin pää, selkäruoto ja evät riittivät keitettyinä minulle kahden päivän ruoaksi. Ymmärsin, etten tulisi saarellani nälkää näkemään.
Otellessani lohen kanssa olin rantapaadella huomannut jotain ruskeata, jota luulin kuivettuneeksi koivunoksaksi. Syötyäni ajattelin mennä telttaan nukkumaan, kun samassa tuo esine uudestaan johtui mieleeni. Se ei voinut sittenkään olla koivunoksa. Minun täytyi mennä uudestaan katsomaan, mitä se oli.
Esine oli paksut rautavitjat.
Rautavitjat, joitten toinen pää oli kiinnitetty paksuun, kallioon lyötyyn rautarenkaaseen, johtivat järveen.
Tällä saarella oli siis ennenkin asunut ihmisiä.
Koetin vetää vitjoja maalle, mutta en saanut niitä vedestä nousemaan. Joko ne olivat painuneet pohjamutaan tai olivat ne yhdelle miehelle liian raskaat. Sitka-vaarin tarina Latvasaaren kuninkaasta ja hänen hovilinnastaan tunkeutui mahtavalla voimalla mieleeni. Tämä taru ei voinut olla yksin kansan mielikuvituksen luoma. Siinä täytyi olla jokin todellisuus pohjana. Ja jos niin oli, ehkei tämä rautarengas vitjoineen ollut ainoana todistuksena niiltä ajoilta, joina hän oli elänyt. Ei ollut ainakaan mahdotonta, että saarelta vielä nyt löytäisin jotain, josta voisin saada selville, minkälainen mies hän aikanansa oli ollut ja miksi hän oli paennut tähän erämaahan kauas ihmisten ilmoilta. Mikään seuranhaluinen ihminen ei hän ainakaan näy olleen.
Olen jo sanonut, että se lahti, johon vein veneeni, leveni pieneksi poukamaksi, joka oli koivujen ympäröimä. Tämän poukaman pohjukkaan laski pieni puro, joka kuitenkin oli niin matala, että kun minulla oli hyvät vedenpitävät saappaat, kävelin sen pohjakivillä kuin polulla. Seurasin puroa noin viisi- tai kuusikymmentä metriä, kun metsä arvaamattani loppui.
Se näky, joka ikäänkuin taikurin esiin loihtimana nyt kohtasi silmääni, oli sellainen, että tuskin uskalsin hengittää. Oli ikäänkuin olisin pelännyt, että näky poistuu yhtä äkisti, kuin se oli ilmaantunut. Edessäni oli aukea paikka, noin kolmensadan metrin pituinen ja leveimmältä paikalta toistasataa metriä leveä. Maaperä näytti olevan viljavaa, koska ruohon alku kaikkialla oli rehevää. Noin puolet tästä aukeasta paikasta oli järvenä, ja keskellä järveä oli saari.
Saarella oli Latvasaaren kuninkaan hovilinna.