Ei sopinut enää epäillä asiaa. Latvasaaren kuninkaan hovilinna ei ollut enää satua, se oli todellisuudessa olemassa.
Hovilinnan näköinen tämä rakennus tosin suuruuteensa katsoen ei ollut, mutta kyllä muodoltaan. Se oli rakennettu seitsemännentoista sataluvun rakennustyyliin, yksikerroksinen rakennus, mutta keskimmäinen osa rakennuksesta kohosi torniksi. Rannalla rakennuksen edustalla oli vierekkäin teloillaan kaksi vihreäksi maalattua venettä, jotka näyttivät niin uusilta, kuin olisivat olleet vielä eilen vesillä. Huoneen kaikissa ikkunoissa oli valkoiset ikkunaverhot. Metsäviiniköynnökset kiertelivät torninseiniä ylös. Kaikki näytti niin asutulta kuin mahdollista. Odotin joka minuutti, että ovi avautuisi ja joku astuisi ovesta portaille, istuutuakseen penkille tai lähteäkseen venerantaan. En uskaltanut astua koivun varjosta esille. Terästin katsettani voidakseni huomata, oliko portaiden edustalla tuoreita hakoja tai vihreätä ruohoturvetta, mutta etäisyys oli liian suuri, en voinut nähdä.
En tiedä, olinko seisonut kymmenen minuuttia vai tunnin katselemassa, kun äkillisellä ponnistuksella ravistin huumaavan tunteen pois ja lähdin lähemmäksi pitkin järven oikeaa rantaa paikkaan, jossa kivinen silta yhdisti saaren itse Latvasaareen.
Keskellä siltaa oli lujarakenteinen rautainen ristikkoportti. Portti oli lukittu ja ulottui sillan kummallekin puolelle veteen asti, ja itse ristikko oli tehty siten, ettei päässyt kiipeämään portin yli eikä myöskään sivuitse. Tarkastin lukkoa, se oli lujaa tekoa. Asettamalla puun jalkaportaaksi portin yli pääsisi kuitenkin kiipeämään toiselle puolelle; mutta en tullut ottaneeksi edes kirvestä käteeni, kun lähdin löytöretkelleni. Palasin sentähden kirvestä ottamaan, hakkasin pitkän koivukangen ja pääsin vaikeuksitta saarelle.
Saarelle tultuani huomasin kyllä, ettei pihamaata tänä keväänä ollut siivottu. Mutta sittenkin vaikutti minuun kaikki niin asutulta, että suoraan sanoen en kehdannut astua portaille, vaan menin ensin venerantaan. Veneet olivat teloillaan, mutta molemmat olivat samassa kunnossa kuin kuningas Fjalarin ensimmäinen sotapursi, silloin kun Jalmar astui sitä katselemaan:
On halki runkopuu, raot ruohoiset, ja päivä laidan saumoista paistaa.
Kaukaa katsoen hohtivat veneet vielä vihreiltä; viereen tultuani huomasin, että jos kokasta pudistaisin, luhistuisivat ne kappaleiksi. — Nyt ei mikään estänyt minua astumasta asuinhuoneeseen, jos siihen pääsi sisälle; tiesin, että oli vuosikymmeniä kulunut siitä, kun tässä paikassa oli ihmisiä asunut.
Astuin portaille ja työnsin mahtavan, suuren ja raskaan ulko-oven auki. Se oli lukittuna, mutta lukko ei ollut salvassa ja teki moitteettomasti tehtävänsä. Astuin jotenkin suureen ja korkeaan poikki koko rakennuksen ulottuvaan eteiseen. Rakennuksen vastaisestakin pitkittäisseinästä johtivat toiset, tosin vähemmän mahtavat pariovet tähän eteiseen. Eteisestä johti yksi ovi vasemmalle, kaksi oikealle. Astuin ensimmäisestä oikealle vievästä ovesta sisälle huoneeseen. Ummehtunut, kellarintapainen ilma tuulahti vastaani; en voi kuitenkaan sanoa, että ilma olisi ollut suorastaan kostea. Huone, jotenkin iso, näytti olleen isännän työhuone, koska siinä oli isonpuoleinen kirjoituspöytä. Astuin läpi tämän huoneen ja tulin melkein samanlaiseen, mutta vähän pienempään huoneeseen, joka, kuten myöhemmin huomasin, oli pojan huone. Pihan puolella oli ruokasali ja keittiö, josta ovi johti jo mainittuun eteiseen. Kaikki huonekalut olivat paksun tomukerroksen peitossa, ja kun avasin isännän huoneessa ikkunan saadakseni raitista ilmaa huoneisiin, hajosivat ikkunaverhot tomuksi. Mutta tukevat tammiset ikkunakehykset ovat vielä tänä päivänä käyttökelpoisia. Onnistuin saamaan ruokasalin ikkunan auki, ja parin tunnin kuluttua oli isännän huone asuttavassa kunnossa, ja pystyvalkea leimuili hauskasti takassa. Milloinhan oli tässä liedessä viimeksi lämmittävä tuli ihmisen mieltä ilahduttanut?
Uuninreunukseen oli maalattu:
Beatus ille homo,
Qui sedet in sua domo,
Qui sedet post fornacem
Et habet bonam pacem.[1]