[1] Onnellinen se ihminen,
Joka istuu omassa kodissaan,
Joka istuu uunin loukossa
Ja nauttii hyvää rauhaa.
Olin kaukana omasta kodistani. Ja kuitenkin — kun luin tuon vanhan ajatelman, valtasi minut voimakas kodikkuuden tunne. En tuntenut itseäni sivulliseksi anastajaksi, vaan tämän kodin omistajavainajien lailliseksi perilliseksi. Minusta tuntui ikäänkuin paikan viimeinen omistaja nyt vasta olisi saanut tyydytystä sielullensa, kun hän tunsi, että hänen huoneensa ei ollut enää kylmänä, tyhjänä, hyödyttömänä, vaan että elävä ihminen ajatteli häntä kiitollisuudella ja tunsi iloa siitä työstä, minkä hän maan päällä eläessään oli tehnyt.
Rukoilin hiljaisen rukouksen hänen sielunsa rauhan puolesta.
Olin vetänyt hovilinnan isännän mukavan kirjoitustuolin takkavalkean eteen. Ajatukseni kääntyivät aina uudestaan häneen. Oliko hän todella ollut kapinoitsija kuningastansa vastaan, joka rikoksensa palkaksi oli karkoitettu tähän erämaahan? Vai oliko hän ollut merirosvo tai sotarosvo, joka ei uskaltanut lähempänä asutuita seutuja nauttia verellä tahratuista aarteistaan? Siihen päin vähän viittasi huoneen sisustus. Jokainen huonekalu oli itsessänsä taideteos, mutta ne eivät näyttäneet kuuluvan yhteen toistensa kanssa. Nuo monet pyssyt ja pistoolit, jotka seiniä koristivat, olivat hienosti tehtyjä ja kalliisti koristeltuja; muutamat olivat samanlaisia, joita olin museoissa nähnyt, toiset minulle aivan outoja. Yksi asia kuitenkin viittasi toiseen mahdollisuuteen: huoneessa oli paljon kirjoja. Kirjat eivät olleet ryöväri- eikä rakkausromaaneja, vaan kuudennentoista ja seitsemännentoista sataluvun etevimpiä tieteellisiä teoksia. Voltaire, Diderot, Rousseau ym. olivat edustettuina, mutta kuitenkin oli enemmistö luonnontieteellistä, erittäinkin fysiikan ja astronomian alaa käsitteleviä teoksia.
Kirjakaappi oli lukossa, mutta avain suulla. Otin Blaise Pascal'in »Pensées» ja rupesin lukemaan hänen ajatuksiaan uskon ja tiedon välisestä rajasta.
Tähän asti olivat vaikutelmat seuranneet toisiansa niin nopeasti, etten ehtinyt muistaa olleeni yhtä jaksoa valveilla lähes neljäkymmentä tuntia. Mutta tuon suuren matemaatikon ja keksijän syvämielisiä ajatuksia eivät perin väsyneet aivoni jaksaneet käsittää. Silmäni kiintyivät uudestaan tuohon takanreunustaan maalattuun ajatelmaan, joka minusta tuntui niin rauhoittavalta, kirja putosi kädestäni, ja heräsin vasta seuraavana aamuna, perjantai-aamuna. Olin ensi kerran pitkästä ajasta nukkunut katon alla.
Minun oli nyt päätettävä, muuttaisinko asumaan tänne, vai jäisinkö kämppääni rannalle. Vapaa elämä metsässä oli ihanaa, mutta asuminen vanhassa hovilinnassa, jossa moniin aikoihin ei ollut kukaan ihminen asunut, oli houkuttelevaa. Kuka tiesi mitä mielenkiintoisia löytöjä olisin tässä talossa vielä tekevä? Vaali ei ollut vaikea. Sillalla olevan portin avaimen olin löytänyt takan arinalta, ja iltapäivällä olin jo hovinlinnan asujain. Pidin itseäni tämän talon isäntänä ja katsoin sentähden sopivaksi ryhtyä tarpeelliseen kotitarkastukseen. Ainoastaan siten toivoin saavani tarkempaa tietoa talon entisistä asujaimista. Jos Sitka-vaarin tiedot olivat oikeita, oli talossa ollut ainoastaan kaksi vakituista asujainta.
Ulkohuonerakennus ei ollut suuri. Puuvajassa olin jo käynyt polttopuita hakemassa. Niitä oli runsaasti, yhden vuoden tarpeeksi ainakin. Ulkohuonerakennus oli vain puinen, mutta sen katto oli, samaten kuin päärakennuksenkin, liuskakivinen. Liuskalaatat, jotka olivat isoja ja runsaan senttimetrin paksuisia, oli asetettu tuohialustalle. Tämmöinen katto kestäisi varmaan vaikka tuhat vuotta. En ainakaan minä voinut huomata mitään rappeutumisen merkkiä. Kun en löytänyt avaimia aittaan ja liiteriin, jotka olivat puuvajan vieressä saman katon alla, jäivät ne vastaiseksi tarkastamatta.
Päärakennuksen kivijalassa oli kummassakin päädyssä kellari. Avaimet niihin löysin keittiöstä. Toinen oli viinikellari, täynnä satoja pulloja, ja toista oli arvatenkin käytetty ruokakellarina, koska sieltä löysin jotain, joka aikanaan oli ollut, kuten arvasin, savustettu karhunliikkiö, mutta joka nyt näytti ruskealta puumöhkäleeltä. Alakerroksen keskimmäiseen osaan en päässyt, en löytänyt mitään sisäänkäytävää siihen. Ihmettelin vähän, minkä tähden kaikkialla, puuvajaa lukuunottamatta, oli tukevat, huolellisesti tehdyt lukot. Asukkaat olivat ehkä ajoittain kotoa poissa ja tahtoivat niiksi ajoiksi, niin hyvin kuin voivat, suojata kotiansa. Olinhan minäkin tämän kodin löytänyt, niin tarkoin luonnon suojaamana kuin se olikin.
Sanoin, että eteisen vasemmalla puolella oli vain yksi ovi. Tämä ovi johti minut suureen huoneeseen, joka ulottui poikki koko rakennuksen. Huone oli samalla kertaa käsityöläisen paja ja tiedemiehen työhuone. Työpaja näytti tarkoittavan yksinomaan pienten, tieteellisiä tarkoituksia varten tarpeellisten kojeitten valmistamista. Työkoneet olivat näet kaikki pieniä, mutta erinomaisen tarkkatekoisia. Voimalaitos, joka näitä koneita käytti, oli jonkinlainen pneumaattinen voimakone. Se muistutti urkujen palkeita, jotka pantiin toimimaan nostamalla niitten päälle hyvin suuria kuutionmuotoisia kivilohkareita, joita oli lattialla kojeen vieressä useita. Siltä ainakin ensi katsannolta näytti. Koje siis oli käsivoimalla liikkeeseen pantava. Mutta mikä käsivoima noita monen sadan kilon painoisia kiviä palkeille jaksoi nostaa, sitä en ymmärtänyt. Ja jos tarvittiin useita miehiä työkoneitten käyttämistä varten, miksi heidän voimansa pantiin toimimaan näin mutkallisella tavalla? Olisivathan tavalliset polkimet olleet paljon käytännöllisemmät. Mutta ehkä työkoneet niillä eivät käyneet tarpeellisen tasaisesti.