Minua luuli Iivana uudeksi nimismieheksi, jonka oli kuullut Helsingistä tulleen kyttyräisiä kiinni ottamaan. Olin näet kotimatkalla varustanut lakkiini virkamieskokardin, kuten setä oli käskenyt minun tehdä, jos oli tarpeellista todistaa virkamiesoikeuteni. Iivana huomasi sen nyt, ja se kohotti nähtävästi suuresti hänen kunnioitustaan minua kohtaan. »Juuri tuommoinen», hän sanoi, sormellaan osoittaen kokardia, »oli Kakolan isännällä, ja tuo se oli, joka siellä miehet kurissa piti.»
Aioin jalkarautoihin kuuluvalla niittaustapilla kytkeä vankini kalliossa olevaan rautarenkaaseen kiinni, mutta Iivana pyysi minua kiinnittämään hänet vitjoihin, joten hän pääsisi vähäisen liikkumaan. Selitin, että ne olivat järven pohjassa kiinni; mutta Iivana oli ne pian vetänyt maalle. Syvälle oli pohjasora ne peittänyt, mutta kun ne ensin rupesivat vähäisen liikkumaan, tulivat ne kuitenkin kuin tulivatkin maalle. Ilkeältä minusta tuntui täten niitata mies kallioon kiinni, mutta muuta neuvoa ei ollut — muutenhan en olisi päässyt minuutiksikaan itse vapaaksi —, mutta Iivanasta oli asia juuri niinkuin olla pitää, ja hän vielä kiittikin minua, että annoin hänelle näinkin suuren liikkumisvapauden. Kallio oli aivan sileä. Iivanan liikkumisalalla ei ollut ainoatakaan esinettä, millä hän olisi voinut kahleitaan särkeä.
Olin perin väsynyt ja perin nälkäinen. Vaikka minulla oli ollut eväät mukanani, en ollut päivällä syönyt, tahdoin vain niin pian kuin mahdollista ehtiä saarelleni takaisin. Keitin aika ison leipäkeitoksen ja tarjosin Iivanalle suuremman osan, mutta Iivana ei sanonut syövänsä ikinä, ennenkuin leilinpohja oli tyhjänä. Ja samassa hän rupesi uudestaan ryyppäämään minun voimattani mitenkään häntä estää.
Sitten kun olin siirtänyt veneet sataman toiselle rannalle, missä Iivana ei ylettynyt niihin, lähdin hovilinnaan, jossa kaikki oli kuten lähtiessänikin. Panin heti maata. Mutta minun kävi kuten usein käy, että kun on liikaa väsyksissä, niin ei jaksa edes nukkuakaan. Edellisen yön tapahtumat kummittelivat silmissäni ja estivät unen. Sedän ja Villen kohtalo rupesi minua yhä enemmän vaivaamaan. Tiesin varmasti, etteivät he olisi minua yksinään korpeen näin pitkäksi ajaksi jättäneet, ellei olisi jotakin tapahtunut, joka esti heitä tulemasta takaisin. Pahimmat aavistukset rupesivat minua vaivaamaan. Miehet, jotka oli vietävä vankilaan, olivat rohkeita, viekkaita roistoja, jotka eivät tulisi vähääkään epäröimään, jos toivoivat murhalla voivansa saada vapautensa takaisin. Sen he olivat jo kiinniottotilaisuudessa kyllin selvästi näyttäneet. Koetin kuitenkin rauhoittaa itseäni sillä, etteivät setä ja Ville olleet ensimmäistä kertaa tämänlaatuisella matkalla.
Pari tuntia maattuani oli uni kauempana kuin koskaan. Nousin, puin päälleni ja istuuduin kirjoituspöydän ääreen. Katseeni kiintyi tuohon vihattavaan kirjainlukkoon, joka minulta esti tien niihin salaisuuksiin, jotka tämä pöytä — olin varma siitä — kätki. Teräaseen käyttäminen salaisuuden ilmisaattamiseksi oli minusta pyhäinryöstöä. Hyvin luultavalta minusta tuntui, että nuo seitsemän kirjainta, jotka lukon avasivat, muodostivat jonkin sanan tai sanayhdistelmän, jotenkin sillä tavalla kuin ns. kauppanumerot, ne kirjaimet, joilla kauppiaat tavallisesti merkitsevät tavarainsa sisäänostohinnan. Jos kirjaimet muodostivat sanan, voisi ehkä sanakirjan avulla löytää oikean. Sanakirjoja oli kirjastossa useita ja erikielisiä.
Pöydällä edessäni lepäsi vielä Pascalin »Pensées». Ikäänkuin leikilläni rupesin vääntämään laattoja tämän mukaan. Ensimmäiseltä laatalta löytyi todella »p» ja toiselta »e». Kun kolmannelta löysin »n»-kirjaimen, rupesi asia herättämään mielenkiintoani, ja kun samassa muistin, että viidennellä laatalla on muitten kirjainten ohessa myöskin korkomerkillä varustettu »é», rupesivat kätesi vapisemaan niin, että vaivalla sain neljännellä laatalla olevan »s»-kirjaimen ja tuon »é»-kirjaimen samaan riviin edellisten kirjainten kanssa. Sain kuudennen ja seitsemännenkin kirjaimen paikoilleen. Lukko ponnahti auki. Sattuma oli minulle antanut oikean sanan. »Ajatukset» (pensées) avasivat lukon.
Jännitykseni tuon pitkällisen väsymyksen jälkeen oli ollut liian suuri. Tunsin pahoinvointia ja minun oli pakko panna maata. Pahoinvointini hälveni hetken perästä ja nukuin rauhalliseen uneen, josta heräsin vasta seuraavana aamuna.
Noustuani en hennonut vielä avata kirjoituspöydän laatikkoa, vaan menin ensin vankiani katselemaan, saadakseni sitten päivemmällä häiritsemättömässä rauhassa laatikon aarteita tarkastella. Iivana nukkui leili päänalustana; näytti juopuneelta. Istuuduin rannalle onkimaan, kun mieleni teki tuoretta kalaa aamiaiseksi, ja onnistuin myöskin saamaan useita keskikokoisia taimenia. Silmäni kääntyivät aina uudestaan järven eteläistä päätä kohti, ja juuri kun lopetin kalastukseni, olin huomaavinani kaukana järvellä jotain. Vihdoinkin! Kiiruhdin varmuutta saadakseni taloon ja samalla vauhdilla torniin, josta kiikarin avulla näin, että esine oli vene, ja että veneessä oli kaksi miestä. Nyt en epäillyt enää sedän ja Villen paluuta. Poikamaisessa ilossa päätin ottaa heidät kunnialaukauksella vastaan. Kiiruhdin etsimään tornin varastohuoneista, löytäisinkö kanuunaan kuuluvia ampumavaroja. Löysinkin aika ison ruutinassakan. Kuulaa en tarvinnut.
Kanuuna, joka oli runsaasti parin metrin pituinen, liikkui lavetillaan niin helposti, kuin se olisi äsken sille asetettu, ja sain sen vaikeudetta panostetuksi. Enempää kuin neljä kourallista ruutia en uskaltanut siihen panna, kun en ollut koskaan nähnyt, paljonko kanuunaan on tapana panna. Sen verran kuitenkin uskalsin, sillä ruuti oli arvatenkin vanhuuttaan heikkoa. Sankkiruudiksi särjin haulipatruunan, sillä järeä kanuunanruuti ei juossut sankkireiästä esille. Rupesin nyt uudestaan kiikarilla tarkastamaan venettä ja kun erotin soutajalla olevan punaisen paidan, jommoista Ville käytti, käänsin tykkini suun järvelle päin ja sytytin. Pamaus oli semmoinen, että olin lentää selälleni. Kyllä ruudissa oli vielä voimaa. Kun tuuli oli ajanut savupilven sivulle, näin, että soutaja seisoi veneessä ja kädellä varjostaen silmiänsä katsoi tänne päin. Hän oli siis kuullut laukaukseni.
Menin heti rannalle, jossa tapasin Iivanan puoliselvänä istuvan syvissä mietteissä. Hän oli herännyt kovaan ukkosenjyrinään, vaikka taivaalla ei näkynyt ainoatakaan pilveä, ja hetken perästä oli ilmassa tuntunut selvää ruudinhajua. Tämä ei ollut luonnollisilla keinoilla tapahtunut. Kummia oli odotettavissa. — En katsonut tarpeelliseksi antaa hänelle mitään selvitystä, kehoitin häntä lakkaamaan ryyppäämästä, etteivät viinahiidet häntä vaivaisi. Vastaus oli pitkä kulaus leilistä, joka vielä oli melkein puolillaan, ja Iivana pani uudestaan maata ja nukkui melkein heti. Tarjottua ruokaa hän ei ottanut vastaan.