Pitkää aikaa häpeämiseen ei jättiläinen minulle kuitenkaan suonut. Raskaat raudat olivat sittenkin hänet herättäneet, vaikka hänen humaltuneen tilansa tähden herääminen oli käynyt hitaasti. Huomasin äkisti, että toinen silmä oli vähäisen raollaan ja tirkisteli minuun päin. Tuo katse ei kestänyt kuin sekunnin, mutta olin varma siitä, etten erehtynyt. Pidin miestä tarkasti silmällä. Hän makasi liikkumatta jatkaen raskasta kuorsaamistaan. Hetken perästä hän ikäänkuin unissansa käänsihen siten, että puukontuppi, joka oli ollut hänen allansa, tuli esille. Nyt hän selvästi siristeli silmiänsä. Nopsalla liikkeellä yritin saada hänen puukkonsa temmatuksi tupesta. Mutta Iivana, jonka päässä oli varmaan vielä pahoin kukonviinaa, oli siitä huolimatta minua nopeampi, kavahti jaloilleen ja seisoi samassa sekunnissa edessäni, kädet kohotettuina pään yli ja toisessa kädessä hirvittävän suuri välkkyvä puukko. Hän ei selvästi ollut ensimmäistä kertaa käsiraudoissa, koska ne eivät häntä sen enempää vaivanneet.
Jos Iivana nyt olisi lyönyt heti, olisi tämä kertomus jäänyt kirjoittamatta, mutta sen sijaan hän jäi sekunniksi katsoa tuijottamaan minuun, ikäänkuin ihmeissään siitä, että tuommoinen kääpiö oli hänet, Ison-Iivanan, rautoihin pannut.
Minua on pidetty nopeana lennosta-ampujana, enkä tuhlaakaan turhaa aikaa tähtäämiseen. Tuo sekunti, jonka Iivana tuhlasi, pelasti henkeni. Hypähdin pari askelta taaksepäin, ja samassa paukahti laukaukseni. Järeä haulipanos löi viholliseni veitsen murskaksi, ja uskoen kätensä poikkiammutuiksi painui Iivana polvilleen eikä uskaltanut käsivarsiaan laskea alas. Pistäessäni uuden patruunan pyssyyn kuulin hänen sopertavan itsekseen: »Hyi, kun kirvelee, hyi, kun kirvelee.»
Iivana piti yhä vielä käsiä nostettuina pään yli. Kehoitin häntä laskemaan kädet alas, mutta hän sanoi luontonsa olevan niin heikon, ettei hän voi tyhjiä käsivarrentynkiään katsella. Kysyin, miten hänen luontonsa olisi myöntänyt upottaa kahden korttelin pituisen puukon minun sydämeeni, kuten hän juuri äsken oli aikonut? Siihen hän vain vastasi, ettei hänen luontonsa siitä tunne mitään, jos minun sydänvereni hietaan juoksee. »Ja täytyyhän minun itseäni puolustaa», lisäsi hän.
Iivana yhä valitteli, että hänen käsiänsä hirveästi kirveli. Kun kyyneleet rupesivat vierimään jättiläisen poskille, suututti minua mokoma vetelyys, ja äreällä komentoäänellä — oikein Villeä matkien — uudistin käskyni »kädet alas». Kun Iivana ei vieläkään näyttänyt mitään tottelemisen yritystä, nostin pyssyni, jolloin kädet tulivat heti alas. Nyt huomasin, miksi Iivana valitteli. Oikean käden pikku- ja nimetön sormi olivat molemmat menneet ylimmän nivelen kohdalta sijoiltaan ja näyttivätkin väännyksissä ollessaan hyvin rumilta. Luulin ensi katsannolta niiden olevan poikki. — Iivana oli pitänyt kaikin voimin puukon varresta kiinni, ja laukauksen voima oli repinyt nuo sormet sijoiltaan; tietysti oli koko käsikin saanut aika täräyksen.
Kun Iivana nyt huomasi, että molemmat kädet olivat sijallaan, jos tosin toinen omituisen näköinen, rupesi hän latelemaan suustaan kaikkia niitä kirouksia ja sadatuksia, mitkä hän vain osasi, vuorotellen suomeksi ja venäjäksi. Hän oli silminnähtävästi aivan suunniltaan sentähden, että oli antanut yllättää itsensä.
Panostaessani pyssyni uudestaan olin kiireessä sattunut panemaan patruunapesään tupruhauleilla ladatun patruunan. Selvitin nyt vangilleni, minkälainen aseeni oli, tehdäkseni siten hänelle selväksi, kuinka välttämätöntä hänelle oli ehdottomasti totella minua. Kun hän oli uskonut minun ampuneen hänen kätensä poikki, oli hän joutunut hirvittävän kauhun valtaan. Selvitin siis hänelle, että jos hän vastustelee minua, olen oman turvallisuuteni tähden pakotettu ampumaan häntä tupruhauleilla kasvoihin. Hän ei kuole siitä, mutta tulee sokeaksi, joten minun on helppo pakottaa hänet tottelevaisuuteen. Tämän asian Iivana helposti ymmärsi ja näkyikin pitävän sen luonnollisena puolustuskeinona minun puoleltani. Hän lupasikin pyhästi olla tästälähtien vastustelematta ja todisti hyvää tarkoitustansa lakkaamalla käskystäni kiroilemasta.
En voinut kuitenkaan vielä hänen lupaukseensa niin paljon luottaa, että olisin uskaltanut nykäistä hänen sormensa sijoilleen takaisin. Tätä ei saanut kuitenkaan enää kauan viivyttää, sillä jos nivelpussit saivat vielä hetken venyä ja käsi pääsi turpoamaan, eivät sormet enää pysyisi sitomatta sijoillaan. — Iivanan kojusta oli eräässä paikassa hirsi irtaantunut seinästä, jättäen seinään leveän raon. Käskin siis Iivanan pistää vahingoittuneen kätensä raosta ulos, missä tapauksessa lupasin panna sormet sijoilleen takaisin. Hän ei tosin näyttänyt paljon luottavan kykyyni tässä asiassa, mutta sanoi tottelevansa mieluummin kuin tulevansa sokeaksi. Voimieni takaa sain nykäistä, ennenkuin odotettu »naks» kuului ja sormi meni sijoilleen. Kun toinenkin sormi meni vastustelematta sijoilleen, oli Iivanan ilo rajaton. Kyyneleet lakkasivat heti vuotamasta, ja ennenkuin olin ehtinyt estää, oli miehellä jo viinaleili suun edessä. Vaikka uhkasin pyssylläkin, ei Iivana hellittänyt, ennenkuin oli määränsä saanut kurkkuunsa, ja hänen määränsä ei ollut vähäinen. Tottunut juomari joi viinaa kuin vettä.
Nyt oli pakko saada vanki veneeseen, ennenkuin hän ehti humaltua. Hän menikin vastustelematta ja istuutui veneen perään. Leiliä hän ei kuitenkaan laskenut käsistään. Komensin häntä heittämään leilin järveen, mutta hän vain nauroi ja kun uhaten löin kädelläni pyssyn piippua, nosti hän leilinsä kasvojen eteen, sanoen »ampukaa nyt». Hetken perästä hän nukkui jo veneen pohjalla, lujasti pitäen leilin rivasta kiinni. Iivanan veneen otin mukaan. Vaikka soutu täten tuli puolta raskaammaksi, en tahtonut jättää sitä roistojen haltuun.
Vasta tiistai-iltapäivänä olin kotisatamassa. Iivana oli koko ajan nukkunut, mikä olikin minulle mieluisinta. Kun nyt herätin hänet ja käskin nousta maalle, oli hän sävyisä kuin karitsa. Hän oli melkein sepiselvä. Sanoi jo kauan odottaneensa tätä ja kyllästyneensä rosvonelämään, joka ei tuottanut hänelle muuta kuin raskasta työtä. Kyttyräinen oli ottanut hänet koplaansa yksinomaan hänen suurten ruumiinvoimiensa tähden. Ryöväysretkillä pantiin aina kolmen miehen taakka hänen hartioillensa, ja hauskoille kaupparetkille hänen omaan kotimaahansa otettiin hänet harvoin mukaan. Hän sai hoitaa talonvartijan tointa kotona ja ikävöiden odottaa toisten kotiintuloa. Vieläpä herjattiin, ellei kaikki kodissa ollut määräyksen mukaan toimitettu. Aikoja sitten olisi hän jo koplan jättänyt ja ryhtynyt kunnolliseen elämään, ellei olisi ollut koplan yhteinen suostumus, että seuranpettäjä on armotta tapettava. »Ja onhan siinä ollut toinenkin syy», lisäsi Iivana, nostaen leiliänsä: »Tätä ei ole vapaasti tarjona muualla, mutta Kyttyräinen osaa tehdä ja tekeekin sen mukaan, kuin tarvitaan.»