Vielä myöhään illalla menin rannalle katselemaan, eikö sedän venettä näy, mutta turhaan. Heitin aran silmäyksen noihin raskaisiin käsi- ja jalkarautoihin, mitkä olin jo päivällä vienyt rannalle ja heittänyt veneeni pohjalle. Ville oli ne teettänyt vartavasten Isoa-Iivanaa varten. Hänen uskomattomat ruumiinvoimansa saivat aikaan, että häntä oli kunnioitettava jalkaraudoillakin, jota kunnioitusta Ville ei ollut tarkoittanut edes itse Kyttyräisenkään osaksi. — Heitin aran katseen, sanoin, noihin rautaisiin laitteisiin. Rupesin jo kauppaani katumaan. Ei minun luontoni soveltunut nimismiehen apulaiseksi. En ollenkaan ajatellutkaan sitä mahdollisuutta, että minun pitäisi kenenkään ihmisen kalvoimia tuommoisilla koristuksilla heloittaa. Ja miten nuo rautasäärykset olivat päälle puettavat, sitä en ollut ikinä nähnytkään.
Asemani olisi muuten aivan mieltäni masentanut, ellen olisi ajatellut, että tämä virkatoimitukseni on edeltäkäsin tuomittu epäonnistumaan. Eihän minussa ollut miestä Isoa-Iivanaa näillä heloilla vasten hänen tahtoansa koristamaan. Ei hän siis minun toimestani tule kirjavia housuja käyttämään. Mutta koska nykyinen virkani velvoittaa minua tekemään hänestä harmaitten veljien luostarin asujaimen, täytyy minun kai tehdä viran puolesta parastani.
Maanantaiaamu tuli: setää ja Villeä ei näkynyt, ei kuulunut. Raskaalla mielellä varustin laukkuuni muutaman päivän eväät, heitin pyssyn olalle, lukitsin oven — minusta tuntui, että se oli nyt lukittava — ja lähdin matkalle.
Matka kului hitaasti, sillä minun täytyi noudattaa mitä suurinta varovaisuutta pysyäkseni salassa. Soudin hiljaa, tähystellen, kuten intiaani kanootissaan, näkyisikö missään merkkiä ihmisten läsnäolosta. Erittäin pidin silmällä, näkyisikö missään kalanpyydyksiä. Nuo sadat pikkusaaret ja salmet olivat nyt niin ihania, että välistä pakostakin unhotin, miten vastenmielisessä toimessa olin liikkeellä. Raudat veneen pohjassa kuitenkin pitivät siitä huolen, etten pitkiksi hetkiksi uinahtanut.
Vasta myöhään illalla rupesin lähestymään puroa, jonka Ville oli nähnyt. Ellei täälläkään mitään merkkiä Iivanasta rupeaisi näkymään, hän arvatenkaan ei ollut vielä saapunut, sillä puron toisella puolella ranta ei enää näyttänyt niin kalaisalta kuin tällä puolella. Ollessani noin kilometrin matkan päässä puron suusta vedin veneeni maalle ja kätkin sen huolellisesti pensaihin. Varovaisesti hiivin pitkin rantaa purolle päin. Jo parinsadan metrin päästä näin, että puron suu oli kahdella rysällä suljettu. Rysäaidat ulottuivat järvelle päin ja näkyivät pitkine seipäineen kauas. Kulkuni tästä paikasta puron rannalle tapahtui sellaisella varovaisuudella, että luulisin itse Cooperin Hirventappajankin sen hyväksyneen.
Rannalle tultuani pistin pääni erään kiven vierestä niin paljon esille, että selvästi näin kaikki toisella rannalla olevat esineet. Puro oli ainoastaan parinkymmenen metrin levyinen ja näytti nopeasti kapenevan ylempänä. Ihan vastapäätä minua oli toisella rannalla vene, puoleksi rannalle vedettynä. Parikymmentä metriä rannasta oli hietaisella paikalla kolmiseinäinen vaja eli koppeli, semmoinen, jota tervanpolttajat, tukkimiehet ym. tilapäiset metsässä-asujat tavallisesti käyttävät. Vajassa hietalattialla nukkui selällään, suu auki, Iso-Iivana. Vaikka lähes viisikymmentä metriä erotti meidät toisistamme, kuului hänen kuorsauksensa tänne kuin kaukainen ukkosenjyrinä. Ei hän ainakaan puolestaan mitään varovaisuutta noudattanut.
Eipä kestänyt monta minuuttia, ennenkuin olin veneellä ja työnsin sen uudestaan vesille. Jos onnistuisin yllättämään Iivanan unessa, ei ollut mahdotonta, että myös onnistuisin saamaan »hansklovat» kalvoimiin. Eilis-ja tämänpäiväiset arveluni haihtuivat nopeasti, ja minusta tuntui yksinomaan naurettavalta, että onnistuisin tuota kuorsaavaa jättiläistä petkuttamaan. Kuinka hän saattoi olla noin varomaton, vaikka tiesi olevansa ryöväri, joka oli alituisella sotakannalla yhteiskuntaa vastaan?
Ei kuulunut riipaisuakaan vetäessäni veneen maalle Iivanan kalarannalle. Käsiraudat toisessa kädessä, pyssy toisessa hiivin hiljaa vajalle. Varovaisuuteni muuten ei ollut tarpeellinenkaan, sillä miehen kuorsaukset voittivat kaikki heikommat äänet. Katselin seinänraosta. Jättiläisen suunnaton ruumis makasi hiedalla selällään kuten äskenkin pyssy vieressään. Ja hana oli vireissään! Siinä hänen varovaisuuskeinonsa. Hiipien varpaillani sieppasin pyssyn käteeni, otin patruunan pois ja kätkin aseen pensaaseen vajan taakse. Pahinta oli, että jättiläinen makasi kädet hajallaan. Oli mahdotonta hänen ollessaan tässä asennossa saada käsirautoja paikoilleen. Minun oli pakko varustautua kärsivällisyydellä. Sääsket purivat minua armottomasti, ja samassa eräs veripunainen sääski yritti turhaan vetää kärsäänsä Iivanan nenännipukasta irti. Iivana kai unissaan tunsi, miten verenimijä pingotti jalkansa hänen loistotorniansa vasten, sillä lyönnillä, joka olisi kaatanut heikon miehen, hän tappoi rauhanhäiritsijän ja käänsihe samassa kyljelleen. Nyt oli nimismiehenapulaisen hetki tullut. Jos Iivana herää, käy minun kai samaten kuin hyttysenkin.
Astuin toisen kerran Iivanan viereen ja yritin niin vikkelästi kuin taisin jäljitellä Villen temppua. Elleivät nukkuvan kädet olisi olleet aivan vierekkäin, en olisi kai rohjennut koettaa. Mutta nyt onnistui temppuni paremmin, kuin olin uskaltanut toivoakaan. Miten oli mahdollista, ettei mies herännyt, vaikka raskaat rautarenkaat oli pantu hänen kalvoimiinsa? En vaivannut kuitenkaan monta sekuntia päätäni tuumimalla tätä, vaan niin pian kuin huomasin kuorsaamisen jatkuvan, kiiruhdin takaisin veneeseen, ja parin minuutin kuluttua olivat jalkaraudatkin paikallaan. Kun nukkuva ei nytkään liikkunut, istuin pölkylle vajan suuhun ajattelemaan, mitä nyt olisi tehtävä. Iivana oli vangittu, mutta nukkui vangittuna yhtä sikeästi kuin vapaanakin.
En ollut tähän asti ehtinyt tarkastaa, miten Iivanan koju oli kalustettu. Mutta nyt huomasin jotain, joka silmänräpäyksessä selitti edellisen tapahtuman. Vajan nurkassa oli ainoana huonekaluna — suunnaton viinaleili, tuo kymmenen kannun leili, jonka Iivana oli pannut kalastusmatkansa hinnaksi. Olin vanginnut humaltuneen miehen, ehkä tiedottomuuteen asti humaltuneen. Tekoni rupesi minua hävettämään.