Tähän asti olin jonkinlaatuisella ihmettelyn sekaisella uteliaisuudella lukenut muistiinpanot. Mutta nyt läjähdytin vihon kokoon ja heitin sen laatikkoon takaisin. Jo olin saanut ne tiedot tämän talon entisestä asujaimesta, joita olin niin hartaasti halunnut.
Se, joka tuommoisia tieteellisiä hullutuksia haaveilee, sopinee ikiliikkujan keksijäksi tai joksikin sen tapaiseksi. Mutta merirosvoksi hän ei kelpaa. Mikään valtiollinen vehkeilijä hän ei myöskään ole. Joko hän on todella ollut sotaväessä insinööri, joka mielenvikaiseksi tultuaan on käynyt ympäristölleen niin vaivaa tuottavaksi, että on ollut pakko karkoittaa hänet tähän kaukaiseen valtakunnan osaan, taikka on karkoituskin hänen sairaan mielentilansa kuvitteluja. — Parempionniseksi olisin suonut näitten suojien entistä asukasta. Se minussa kuitenkin herätti tyydytyksen tunteen, että tuonlaatuiset mielenvikaiset useimmiten ovat persoonallisesti onnellisia ihmisiä. Heidän aatemaailmansa ei tuota heille pettymyksiä, vaan runsasta tyydytystä. Latvasaaren kuningas oli omistanut kaikki, mitä jokapäiväisen elämän tarpeisiin kuuluu, jopa runsaassakin määrässä. Mielisairaudestaan hän muistiinpanoistaan päättäen ei ollut itse tietoinen, ja hänen poikansa on kaiketikin hänestä pitänyt hellää huolta. Hän on ehkä pitänyt itseänsä yhtä onnellisena ihmisenä kuin muinainen Lydian kuningas, jota vain Solon ei voinut onnelliseksi katsoa.
Ajatukseni olivat käyneet ikäviksi. Haihduttaakseni ikävystymistäni lähdin saarelle kävelemään, ja pian olivatkin ajatukseni taas nykyisyydessä kiinni. Mutta arvaamaton löytö vei ne uudestaan tämän saaren entiseen asujaimeen. Saaren pohjoisessa päässä oli muutamien jättiläiskoivujen varjostamana hautakappeli: saman miehen hauta, jonka elämäkerran alku hetki sitten oli kääntänyt ajatukseni miettimään ihmiselämän kohtaloja. Olin käydessäni edellisen kerran tässä paikassa tullut kulkeneeksi hautarakennuksen pohjoiselta puolelta, miltä sivulta se oli kokonaan tiheitten pensaitten peitossa.
Hautakappeli, jos sitä siksi voi sanoa, oli tehty yhdestä ainoasta suunnattoman suuresta ruskeanpunaisesta graniittilohkareesta. Sen ulkosivuihin ei ollut kivihakku koskenut, mutta oviaukko, joka oli etelään päin, ja itse hautakammio oli taiteellisesti hakattu ja kaunistettu. Oviaukon sulki takorautainen ristikkoportti, joka oli todellinen taidetaonnan mestariteos. Keskellä hautakammion lattiaa lepäsi korotetulla ruumisalttarilla kaksi mustasta graniitista tehtyä kaunista ruumisarkkua, joista kuitenkin toinen oli tyhjä. Sen kansi oli asetettu lattialle. Takaseinässä oli kaksi valkoista marmoritaulua. Toiseen oli latinankielellä kaiverrettu hautakirjoitus:
TÄSSÄ LEPÄÄVÄT SEN MIEHEN MAALLISET JÄÄNNÖKSET, JONKA NIMI ELÄMÄSSÄ OLI PYTAGORAS STÅLHAHNE.
Hänen elämäntyönsä on kerran tuottava ihmiskunnalle
*suuren maallisen siunauksen*.
Älkööt ihmiset sitä kiroukseksi kääntäkö.
Syntymä- ja kuolinvuodet puuttuivat, mutta varsinaisen hautakirjoituksen alle oli kaiverrettu ajatelma »Principes mortales, respublica aeterna», mikä jotenkin vastaa suomalaista sanontaa »mahti ei mene maan rakohon, vaikka mahtajat menevät».
Edessäni oli siis saman miehen hauta, jonka sekapäisiä muistiinpanoja äsken myötätuntoisena olin lukenut. Tyhjä arkku oli tietenkin pojalle varattu. Paikka teki korkeine lehtevine koivuineen keskellä kosken kohinaa erinomaisen rauhaisan leposijan vaikutuksen ja herätti minussa vakavia ajatuksia kaiken maallisen katoavaisuudesta. Istuin kauan hautakammion edessä syviin mietteisiin vajonneena.
Mutta elävä elämä vaatimuksineen poisti vihdoin nämä ajatukset. Kolme nälkäistä miestä odotti leipäannostaan, ja minun täytyi kiirehtiä vainajan nykyisestä asumuksesta siihen asumukseen, missä hän oli elämänsä päivät viettänyt.
Illallisen jälkeen istuuduin palatsin portaille. Tähti toisensa jälkeen ilmestyi taivaalle, tuikkien kesän heikolla valolla. Minut valtasi halu Stålhahnen tähtitähystimellä katsella tähtitaivasta, ja astuin torniin nostaen yhdellä ainoalla otteella tähystimen paikalleen katolle. Minulla oli vähäisen aavistusta siitä, miten tätä kojetta oli käytettävä, ja muutaman turhan yrityksen jälkeen onnistuin sen avulla hetkisen ihailemaan jotain vilkkuvaa tähteä. En ymmärtänyt kuitenkaan koneistoa oikein hoitaa. Tähti poistui näkökentästä enkä onnistunut enää saamaan kojettani oikeaan suuntaan. Laskin tähystimen säilytyspaikkaansa takaisin ja aioin poistua.