Samassa johtuivat mieleeni muistiinpanojen haaveilut kanuunasta, joka ei muka mitään painanut. Ikäänkuin tuntien sisällistä tarvetta puolustaa luonnonlakia lykkäsin aseen vaakasuoraan asentoon, kyykistyin, tein liikkeen muka nostaakseni kanuunan olalleni, ja — kaamea tunne! — näin itseni seisomassa katolla kanuuna olallani. Se oli irtaantunut lavetistaan ja minä kannoin sitä olallani. Semmoinen kauhun tunne valtasi minut, että kaikki jäseneni kangistuivat ja kanuuna putosi hirvittävästi jysähtäen tornin vaskikatolle. Vielä tänään en käsitä, miten tuo saattoi tapahtua minua musertamatta. Kaikki jäseneni olivat eheät, ja tuo hirvittävä metallimöhkäle makasi jalkaini vieressä.
Samassa kieltäytyi järkeni uskomasta, että kanuuna oli todella ollut olallani. Koko tuo ajatus, että olisin tuota esinettä olallani kantanut, tuntui minusta niin mielettömän hullunkuriselta, että purskahdin aika nauruun. Noituus murtui. Ymmärsin, että olin puolipimeässä tullut jotenkin irroittaneeksi kanuunan lavetistaan ja että se oli luiskahtanut katolle. Äkillinen pelästys oli samassa tajuntaani loihtinut haaveilijan väitteet, jotka aamupäivällä olin lukenut, ja saattanut minut luulemaan ne nyt itse toteuttaneeni ja todella kantaneeni hänen kanuunaansa. Tuommoisia hullunkurisia kepposia voi mielikuvitus tehdä sille, joka ei sitä ajoissa ohjaa, vaan lukee hulluttelijan kaikkia hullutuksia.
Olin siis päässyt selvään tajuntaan takaisin. Se minua vain suututti, että varomattomasti olin saattanut kanuunan semmoiseen kuntoon, ettei sillä voinut ampua. Ehkä onnistun huomenna saamaan tuon raskaan möhkäleen takaisin paikallensa, että voin ampua asianomaisen kunnialaukauksen, kun setä ja Ville palaavat viimeinen pahantekijöistä mukanaan. Hyvä, ettei edes katto aivan pahoin särkynyt.
Ja kuitenkin! Muistin niin selvästi, miten nousin kyykistyneestä asennostani ja seisoin tuossa katolla kanuuna olalla. Tuo vaikutelma oli miltei poistumattomasti tajuntaani kaivertautunut. Mutta järki kielsi sen. Ja ihminen on järkiolento. Ellei hän aistimiensa vaikutelmia järjellänsä ohjaa, hän pettyy surkeasti.
Menin nukkumaan ja nukuin yöni oivallisesti. Monta hullutusta voi kesäinen yö loihtia ihmisen aivoihin, mutta aamulla ne ovat haihtuneet kuin savu tuuleen. Nyt aamulla olivat aivoni taasen mitä parhaimmassa kunnossa. Hymyillen kuvittelin itsekseni, mitä Ville tai setä tuumisivat, jos rupeaisin heille unennäköjäni kertoilemaan. Paljon pilkkaa tulisi varmaan osakseni. Viisainta oli olla niistä mitään kertomatta.
Päästyäni talousaskareista vapaaksi menin katsomaan yöllisten hulluttelujeni näyttämöä. Lavetistaan irtaantunut tykki oli siinä käsin kosketeltavana todistuksena, etten ollut koko tuota tapahtumaa sängyssäni maaten uneksinut.
Yliseltä löysin pian muutamia väkipyöriä taljoineen. Muutamista tukevista riu'uista laitoin kolmijalkaisen nostohevon, ja päivällisaikana rupesi kanuuna nousemaan siitä kolosta, minkä se oli kattoon tehnyt. Nostaminen ei kestänyt montakaan minuuttia. Kanuuna lähenteli lavetin korkeutta. Tunsin miten vastus äkisti rupesi vähenemään, ja kun kanuuna oli lavetin tasalla, höltyi samassa taljaköysi. Vastus oli lakannut. Hilasin vielä. Kanuuna nousi. Nyt se oli puoli metriä lavettia korkeammalla. Siirsin lavetin kanuunan alle ja laskin taljaköyden kädestäni. Kanuuna jäi riippumaan ilmaan. Se ei jaksanut voittaa hankausta väkipyörissä eikä painunut paikalleen lavetille.
Jo rupesi asia minua peloittamaan. Olenko järjiltäni? Nythän on sydänpäivä ja päivänvalo niin selkeä, kuin miksi aurinko voi sen tehdä. Kieltäydyin uskomasta öisiin kummitusnäkyihin. Kieltäydyin uskomasta, ettei lähes tonnin painava malmikappale jaksa voittaa väkipyörien kitkaa. Rupean siis taljojani tarkastamaan. Niissä täytyy jonkin olla epäkunnossa, koska eivät laske tykkiä painumaan paikalleen. Mutta vikaa on mahdoton löytää. Painan kanuunaa alaspäin. Taljat rahisevat ja kanuuna painuu hiljaa paikalleen lavetille.
Menin heti tornista pois. Kun järki ja aistimet ovat näin ilmeisessä ristiriidassa, ei ole suotavaa seistä korkealla katolla. Ellei tämä saari ole ihan noiduttu, selkenee kai kummitus minulle ennen iltaa.
Päivällisen jälkeen oli tapahtuma minusta mahdottomampi kuin koskaan. Koetin ratkaista vaikeaa matemaattista tehtävää ja onnistuin. Mikään tilapäinen järjen kykenemättömyys toimintaan ei minua siis vaivannut. Ehkä jotkut aivosolut, jotka matemaattisiin tehtäviin eivät olleet tarpeen, olivat joutuneet epäkuntoon. Niin uskoin.