Uudestaan lähdin nyt torniin ja poistin nostohevon taljoineen. Arastellen kyykistyin vielä kerran kanuunan alle, tartuin siihen käsin kiinni ja toivoen tällä kertaa järjellisempää tulosta oikaisin itseni pystyyn.
Seisoin siinä vielä kerran kanuuna olalla.
Tällä kertaa en pelästynyt. Hylkäsin kaikki järkipäätelmät ja päätin olla järjetön, jos aistimieni todistus vaatii minua sitä olemaan. Nostin kanuunan molemmin käsin niin korkealle, kuin kädet ylettyivät. Se ei ollut mitenkään raskaampi kuin paperikäärö. Painolaissa oli jokin vika.
»Vasta pidettyäsi kanuunaa olallasi lue kirjoitukseni jatko.»
Salamantapaisesti uudistuivat nämä sanat muistiini. Annoin painolain olla painolakia ja järjen olla järkeä. Panin varovaisesti kanuunan takaisin paikalleen ja kiiruhdin alas.
* * * * *
Vapisevin käsin otin käsikirjoituksen esille ja ryhdyin tällä kertaa monin verroin suuremmalla harrastuksella lukemiseen. Käsikirjoitus jatkui näin:
»Olen sanonut, että ensimmäinen ulkomaanmatkani, jonka tein jo kolmikymmenvuotiaana, ei antanut minulle vastausta siihen kysymykseen, joka oli matkan aiheuttanut, mutta antoi minulle sensijaan uskollisen ystävän.
Matka tehtiin Egyptiin, lähemmin sanottuna nykyisen Assuanin (lue: Essjenin) — vanhain Syenen — kivilouhoksiin. Laskuni ja tutkimukseni olivat näet vieneet minut siihen johtopäätökseen, että vanhoilla egyptiläisillä on täytynyt olla jokin salainen tieto, joka teki kappaleet heidän käsissään kevyemmiksi kuin ne muuten ovat. Toisin sanoen: he tunsivat jonkin tavan, jolla voivat painolain voimaa vähentää. Ellei heidän insinööreillään ole ollut toisia tietoja luonnon voimien käyttämisestä ihmisen palvelukseen, kuin nykyajan ihmisillä on, ei heille olisi käynyt mahdolliseksi kuljettaa noita mahdottoman suuria kivilohkareita, jotka vielä valtavina näytteinä todistavat myöhemmän ajan ihmisille heidän nerostansa.
Tarkoitukseni oli siis kiviltä houkutella heidän salaisuutensa, jos niillä semmoinen oli.