— No enhän minä itkusta sentään… Sen verran vain, ettei oltu ehkä matkan vaaroja tarkoin ajateltu, kun matkalle lähdettiin.
— Vai matkan vaaroja. Ei minua yksi susi syö, kaksi ei kehtaa. Menköön honkaan tai haapaan, perille asti mennään, kun tiellä ollaan.
— Mutta me emme osaa nyt perille, kun tuli tämmöinen ilmakin.
— Juu, mistäpä sontiainen merimatkat tietää, joka on ikänsä sonnassa vääntänyt.
— Ellei tiedäkään, niin ei se sittenkään mikään pelkuri ole. Seinään se lentää, että kopsahtaa. Mutta ei semmoinen uhkarohkeus viisautta ole. Hullu se on, joka niin kylpee, että nahka lähtee. Kuka sen tietää, kuinka monta uutta kiroa lappalaisella on vielä säkissään?
— Eihän tässä hullun löylystä ole kysymys. Ja mitä kiroja lappalaisella vielä säkissään lie, niin sen minä sanon, että sitten vasta tali nähdään, kun vatsa avataan. Tulkoon hän yrittämään. Sitä puuta puskeminen, johon on kiinni kytkettynä. Se puu on meillä nyt usvapatsas. Siihen me olemme tällä kertaa kiinni kytkettyinä ja sitä meidän on puskeminen, kunnes osaamme sen sisältä ja ulkoa. En minä ainakaan kahta tyhjää säikähdä, ja kolmatta ei ole. Jos lappalainen meitä nyt vainoo, niin eihän sitä arkioloissakaan tiedä, missä puussa pahus istuu. Ja niskaasi hän hyppää, jos satut ohitse kulkemaan.
— Eivät ole minunkaan kintaani täin nahasta tehtyjä. Mutta ei ole sekään vahingoksi, että selvitämme, minkälainen tie edessämme on. Paappa aina kehotti tarpeelliseen varovaisuuteen ja kielsi lähtemästä veikaten vesille tai uhalla uimaan.
— Enhän minä tarpeellista varovaisuutta vastusta. Mutta takaisin emme nyt palaa, ennen kuin perillä on käyty. Eipä meille siinä tapauksessa kunnian kukko laulaisi.
— Vähät siitä, laulaako se meille vai ei. Eikä se kukkokaan käskien laula, ellei laula käskemättä. Ollaan kerskailematta, sillä meillä on nyt todella vaarallinen tehtävä edessämme. Kielsi vanha Väinämöinen venehessä vieremästä, purressa parahtamasta. Mutta koska hän ei kuitenkaan purjehtimasta kieltänyt, ehdotan minäkin, että nyt jatkamme matkaa.
Tuuli oli nyt niin paljon vähennyt, että kun pienensimme purjeen niin pieneksi kuin voimme, luulimme uskaltavamme lähteä matkaa jatkamaan. Oli kyllä vielä pilkkopimeä — kello kävi vasta neljää — mutta onnistuimme vällyjen varassa sytyttämään pari tulitikkua, jolloin kompassista nähtiin, että jahti oli suunnattava ihan myötätuuleen.