Mattikin otti pyssynsä esille. Huomasin että hänessä liikkui jotenkin samanlaisia tuumia kuin minussakin. Että meidän nyt oli lähdettävä metsään, oli selvää. Ensin nostimme kuitenkin jahdin seisomaan jalaksilleen, nostimme matkakapineet sen pohjalle ja lykkäsimme sen niin hiljaa kuin taisimme tiheään näreikköön, jossa se oli hyvin salattuna. Kontteihimme panimme muutaman leivän, palasen "masiinaläskiä" ja tarpeelliset ampumavarat. Matti pisti konttiinsa lyhytvartisen kirveenkin. Sovimme, että jos ampua täytyy, niin pitää kohta laukauksen jälkeen ladata uudestaan, eivätkä molemmat saa ampua yhtäaikaa, ellei ihan uhkaava hätä ole käsissä, sillä ihmispeto on nopeampi ja vaarallisempi kuin susi tai karhu. Jäljet lakaisimme parhaimman kyvyn mukaan umpeen kappaleen matkaa. Jos lappalaiset sattuisivat jäljillemme, olisi parasta, että arvelisivat meidän tipahtaneen äkisti taivaasta alas.
Olimme omasta mielestämme tehneet kaikki mitä miesten sopii, jotka tahtovat myydä henkensä niin kalliisti kuin mahdollista. Otimme siis sielumme käteemme ja rupesimme tunkeutumaan metsään. Metsä oli tavattoman tiheää ja pitkäkasvuista kuusikkoa. Näin kaunista kuusimetsää ei ollut missään meidän puolellamme nevaa. Pehmeä viheriäinen sammalkerros peitti maan, ja niin tiheässä kasvoivat kuuset, että saimme kulkea pitkät kappaleet näkemättä lunta muualla kuin kuusien latvoissa. Tämmöisillä paikoilla maa ei ollut vielä roudittunut ja ilmakin tuntui melkein lämpimältä.
Tulimme nyt korkeammalle maalle, jossa kasvoi honkametsää. Tämäkin oli puhdasta, kauniskasvuista metsää. Tästä näkyi taas usvapilvi, jota tiheässä kuusikossa ollessamme ei ollut voinut erottaa. Lisäsimme vauhtia ja rupesimme ajattelemaan enemmän usvapilveä kuin lappalaisia. Kun suksenlatua tai ihmisjälkiä ei näkynyt missään, rupesimme jo toivomaan, ettei lappalaisia ehkä olisikaan metsässä. Riimut ja piiveitset haihtuivat mielestä, ja niitten sijaan tuli hillitsemätön halu päästä tuntemaan se salaisuus, jonka selvittäminen niin monta vuotta oli ollut öittemme unelmana ja päiviemme alituisena ajatuksena.
Jo rupesi sumupilven reuna olemaan melkein suoraan päämme päällä. Mielemme tuli yhtä ruusunkarvaiseksi kuin pilvikin. Honkametsä loppui ja sankka kuusimetsä oli taas edessä. Tässä maa ei ollut ollenkaan roudassa ja ilma oli niin omituisen vienoa, että tietämättämme päästimme sarkatakit napista. Parisen sataa askelta käytyämme ihan tasaisella maaperällä loppui metsä äkisti.
Se näky, joka meitä kohtasi astuessamme metsästä, poisti silmänräpäyksessä mielikuvituksestamme kaikki ne vaikutelmat, mitkä ruusunkarvaisen pilven äkkinäinen näyttäytyminen oli aamulla saanut aikaan.
Edessämme oli runsaan penikulman pituinen järvi, tai oikeammin sanottuna rivi pieniä järviä, kapeilla salmilla toisiinsa yhdistettyinä. Järvet olivat vielä sulana ja niitten pinnalla ui suuret joukot vesilintuja, yksinomaan hanhia ja joutsenia. Rannoilla kasvoi lehtipuita, ja niissä puissa, jotka kasvoivat lähinnä rantaa, oli vielä lehti, eikä se ollut paljon kellastunutkaan. Mitä lehtipuun laatua ne olivat, emme voineet nähdä, mutta koivut vieressämme olivat kyllä kaikki heittäneet lehtensä.
Pelonsekaisen arka tunne valtasi minut. — Paratiisihan tämä on, kuiskasin Matille.
— On se paratiisi. Pelkään vain, että tuosta salmen takaa pian pistää näkyviin vene, jossa istuu lappalainen paljas välkkyvä miekka kädessään. Silloin paratiisi tulee meille muuttumaan vastakohdaksensa.
— Eipä tiedä. Emme ole vielä nähneet pienintäkään merkkiä ihmisistä.
Rupean uskomaan, että tämä on asumatonta seutua.
— Huikataan. Kyllä pian saadaan kuulla, onko täällä ihmisiä vai ei.