Opettaja, hiljainen mies, ei sanonut mitään. Mutta kun pojat huomasivat opettajansa tukehduttavan pientä hymyn alkua, remahtivat he kaikki nauramaan. Kyyneleeni kuivuivat nopeasti.
Tunnin loputtua törmäsivät kaikki pihalle. Sain tuon pojan, joka oli vähän itseäni pitempi, käsivarresta kiinni, nipistin voimaini takaa ja kysyin:
— Tahdotko tapella vai tyydytkö tukkanuottaan?
Toverini valitsi tappelemisen, mikä aiheutti sen, että minä heikompana sain aika tavalla rökkiini. On hyvin luultavaa, että olisi käynyt samaten, jos hän olisi valinnut vähemmän kunniallisena pidetyn tukkanuotan.
Matin ja minun tuttavuuteni alkoi siis niin kovakouraisesti, kuin sen kaksitoistavuotiaitten kädet kykenivät tekemään. Tämä ei kuitenkaan millään tavalla vähentänyt sitä vakavaa ystävyyttä, joka tästä lähtien syntyi välillemme. Ja kun neljä vuotta myöhemmin astuimme ylpeästi yhdessä kotiin, päästötodistukset taskussa, ei meistä kumpikaan ajatellut tappelua eikä tukkanuottaa. Yhdessä astuimme kotiin, sanoin. Matin vanhemmat kuolivat näet samana syksynä, kun Matti tuli kouluun, ja Matti muutti meille.
Meillä oli kummallakin ollut vähäinen perintö. Mutta rahat oli nyt syöty, ja meidän piti ruveta itse ohjaamaan tulevaisuuttamme, kuten koulunkäyneitten miesten ainakin. Arvasimme, ettei isäntä kahta näin nuorta kasakkaa tarvinnut, joten muualle oli kai pakko kääntyä.
Mutta suuhun päin sudella hampaat. Ei meistä kumpikaan aikonut nälkään kuolla. Ei kyllä kukaan kirves kädessä synny, mutta eipä synny myöskään moni peukalo keskellä kämmentä. Matti ei ollut kellarista kotoisin enkä minä myöskään ollut mikään reestä pudonnut ja tielle jätetty. — Tätä en kerro teille ylvästelläkseni, mutta totuus vaatii minua kertomaan asiat siten, kuin olen ne itse käsittänyt ja todeksi huomannut.
Ei meitä kuitenkaan hätä vielä kovin läheltä kopristanut. Isännällä oli suuret uudisviljelyhommat, ja hän oli jo luvannut meille kesäksi ja syksyksikin työtä. Lapinmaan rajalla oli työvoima kallista. Markka päivässä ja talon ruoka. Kannattihan semmoisilla ehdoilla meikäläisten ryhtyä raatamaan. Talveksikin meillä oli lupa jäädä taloon, jos tahdoimme ruoan edestä olla talon töissä.
Tästä asiasta meillä oli kuitenkin itsellämme toiset ajatukset kuin isännällä. Ei niin viisasta, ettei jostain paikasta hullu. Meidän hulluutemme koski ensi talven työtä. Meillä oli siinä asiassa omat meininkimme tarkoin mietittyinä ja kypsytettyinä. Mutta koska tämä on vielä syvä salaisuus, en hiisku siitä luotua sanaakaan.
Sadan sylen päässä talosta on korkea mäki ja mäen laella tupa. Tuvassa asuu talon vanha-paappa, nykyisen isännän isoisä. Hän on kolmantena jäsenenä ystävyydenliitossamme ja ottaa, iästään huolimatta, yhteisiin harrastuksiimme osaa miltei kiihkeämmin kuin Matti ja minä. Eikä ukko pidäkään 90 vuotta minään aivan korkeana ikänä. Ei niin vanhaa, ettei usko vielä vuoden elävänsä. Ja vanha-paappa on sitä mieltä, että kun Luoja on säätänyt hänet näinkin vanhaksi, on hänen osalleen määrätty, ettei hän ennen kuole kuin Rimpisuon salaisuudesta on perille päästy. Ukko, Matti ja minä olemme vahvasti päättäneet tämän salaisuuden selvittää. Vahva on kolmisäikeinen köysi, ei se kesken katkea. Hyvää hamppua pitää olla senkin, joka yhdeksänkymmentä vuotta on kestänyt eikä ole vielä silloinkaan mätä. Toivoa siis oli, että me kolmisin saisimme tämän asian selville.