VII.
Emme olleetkaan, kuten olimme luulleet, pitkällä niemekkeellä nevan pohjoisrannalla.
Olimme saarella. Autiolla asumattomalla saarella. Tätä tosiasiaa en voinut enää epäillä. Ennen kuin tämä kuitenkin ehti minua oikein pahasti pelottaa, muistin onneksi, että olimme purjehtimalla tänne tulleet. Purjehtimalla tulisimme myös pääsemään takaisin, ellemme ennen, niin ainakin tuulen kääntyessä. Pohjoiseen päin katsellessani valtasi minut tunne kuin tuo ääretön tasanko ylettyisi pohjoisnavalle asti, jos se edes siihenkään loppui. Sinne päin en uskaltaisi enää purjehtia. En lähtisi, vaikka minulle luvattaisiin vanhan kamreerin rautainen rahakirstu.
— Matti, kyllä me täältä kotiin pääsemme.
— Pääset kyllä, jos kykenet jahtia yksin hoitamaan.
— Älä hulluttele. Yhdessä tänne on tultu ja yhdessä täältä lähdetään.
— Kyllä minä ensi talvena tulen sinua kotiin kyyditsemään, jos sinua koti-ikävä rupeaa vaivaamaan, mutta tänä talvena en henno päiväksikään täältä poistua.
— Älä puhu noin jumalattomasti. Vai aiotko sinä, kuten Roopinpoika, viettää elämäsi asumattomalla saarella?
— Eihän se asumaton sitten ole, kun minä täällä asun. Eikä se Roopinpoika mikään jumalaton ollut. Kristitty ihminen hänkin kuuluu olleen.
— Hänen oli pakko jäädä saarelle asumaan, kun ei hänellä ollut alusta, mutta meillä on hyvä jääjahti, joka päivässä tai kahdessa vie meidät kotiin.