Apinasilmistä kultasepät eivät voineet varmuudella muuta sanoa kuin että ne eivät olleet helmiä, vaan jonkunlaisia jalokiviä, kuitenkin hyvin outoa laatua, ne kun eivät olleet hiotutkaan jalokivien tapaan, vaan helmien muotoon. Tämä kuuluu olleen kaikkein vanhin jalokivien hiomistapa. Yksi kultasepistä, jolla oli suuri kaappi täynnä omaa ammattiaan koskevia kirjoja, otti suuren vanhan kirjan esille ja rupesi siitä toisille suomentamaan:
"Neljätuhatta vuotta sitten on Intiassa ollut epäjumalankuva, joka esittää maan sisustassa olevien vesien jumalaa. Sillä kuvalla on ollut silminä kaksi ihanaa helmenmuotoista jalokiveä, josta ei ole useampia löydetty kuin nämä kaksi. Itse kuvakin on ollut puhdasta kultaa ja se on esittänyt istuvaa jumalaa. Kuva on ollut kokoonpantu yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä osasta, jotka on hyvin tarkasti toisiinsa liitetty, ja kuhunkin osaan on kaiverrettu sen papin nimi ja viisausoppi, joka sen osan on tehnyt ja jumalankuvaan liittänyt. Kuvan vatsassa on ollut kätkettynä esine, jota sanotaan viisasten kiveksi ja jota kaikki maailman viisaimmat ovat kaikkina aikoina turhaan etsineet. Kuvan ylimmäinen pappi yksin on tämän salaisuuden tuntenut, ja siitä on ollut säilytetty kokonaista salaista kirjastoa kahdeksassa eebenpuisessa kaapissa. Pyhimmät näistä kaapeista ovat olleet lukitut eräällä salaisella sanalla, joka löytyy samasta rasiasta, missä viisasten kiveäkin säilytetään. Tätä rasiaa avattaessa noudatettakoon erinomaista varovaisuutta, koska rasia, sadun mukaan, sisältää myöskin kaksi aina elävää, pientä, mutta äärettömän myrkyllistä käärmettä."
"Tämän kuvan pyhine kaappeineen on ryöstänyt ja sotasaaliina mukanaan vienyt eräs pohjoisesta päin tullut hurja kulkurikansa. Siitä lähtien ei ole mitään tietoa säilynyt tuosta epäjumalankuvasta ja sen pyhistä kaapeista."
Minä en puhunut tuosta sadusta sanaakaan, vaan kiitin onneani, etten tutkinut sen enempää tuota iljettävää apinan kuvaa ja että annoimme lappalaisen yläkaappien olla rauhassa. Enkä aio myöskään semmoisiin asioihin ryhtyä, niin kauan kuin on kuokkamaata yllin kyllin Patsassaarella. Ryhtykööt viisaammat miehet sotaan intialaisia käärmeitä ja epäjumalten taikoja vastaan.
Kultasepät panivat jalokiveni säilytettäviksi pankkiin ja lupasivat sodan loputtua lähettää ne Ranskaan erään kuuluisan asiantuntijan tutkittaviksi. Sitten he veivät minut mukanansa paikkaan, jossa sanoivat tavallisesti vietettävän tämmöisten suurten kauppain harjakaisia. Siellä oli pöydälle katettu niin monia ruokia ja juomia, etten kehdannut niitten ääreen istuakaan. Mutta kultasepät pitivät hauskaa. Minulta he kysyivät, minkälaiset ruoat minun mielestäni tämmöisissä kemuissa olisivat sopivimmat, johon omasta puolestani en juuri osannut mitään selvitystä antaa. Sanoin vain, että kun meilläpäin vanhat miehet joskus tahtoivat huvitella, niin sianlihaa ja sillinkalaa ja pirttiviinaa ja mahorkkitupakkaa pidettiin parhaimpana ruokana. Kultasepät naurahtivat Pohjanmaan ukkojen ruokalistalle ja jatkoivat lystiään. Söin muutamia hyviä voileipiä ja lautasellisen lientä, jonka jälkeen kultasepät hurrasivat minua kattoon asti. Mutta kun he nyt rupesivat laulamaan ja ruotsia rupattelemaan, lähdin kortteeriini, jossa nuo intialaiset käärmeet kauaksi aikaa ryöstivät unen silmistäni.
Seuraavana päivänä oululainen kultaseppä neuvoi minua erään herran luokse, jonka sanoi tutkivan kultakiviä valtion puolesta. Hänen haltuunsa jätin kultakivimöhkäleeni ja sitten lähdin kotiin. Muutama viikko myöhemmin sain postissa isohkon kultakappaleen sekä kirjeen, jossa sanottiin, että jos minulla on makasiini täynnä tuota kiveä, niin minulla on leipää ikäni loppuun saakka, koska muualla maailmassa ei olekaan niin hyvää kultakiveä kuin tämä. Vastasin tuolle ystävälliselle virkamiehelle, että minulla on kokonainen vuori tuota samaa kiveä ja yhden makasiinillisen annan mielelläni hänelle vaivastaan. Hän kiitteli suuresti ja on nyt jonkun asianajajan avulla toimittanut minulle lailliset oikeudet kultavuoreeni.
Matti on vieläkin sitä mieltä, että minulla on vain pinspakkivuori ja että Helsingin herrat ovat minua pitäneet lystinään. Enkä minä itse myöskään paljon siitä kultavuorestani välitä, mutta onhan se hyvä olemassa, ellei maanviljelys ota onnistuakseen. Ja jos onnistuukin, kuten varmasti uskon onnistuvan, niin voihan huvikseen väliajoilla ryhtyä kullankaivamistoimeenkin.
Koko Rimpisuo järvineen ja saarineen on nyt Matin ja minun yhteistä omaisuutta. Isossajaossa oli "viljelykseen täysin kelpaamattomana" annettu kyläkunnalle yhteismaaksi. Kun kyläkunnalla ei ollut muuta hyötyä yhteisnevastaan kuin mitä marjoja poimivat parpelot nauttivat, ja mikä hyöty heille on yhä varmistettu, niin isännät katsoivat tehneensä satumaisen hyvän kaupan, kun 100,000 markkaa puhdasta rahaa pantiin pöydälle. Ellen olisi saanut isoa helmeäni myydyksi, emme olisi kyenneet tämmöistä hintaa maksamaan. Mutta ei sitä myöskään olisi pyydetty, ellei puhe pohjattomista rikkauksistamme olisi levinnyt kaikkialle.
Ainoa, joka ei ole ollut täysin tyytyväinen asioiden kulkuun, on isäntä, joka valitteli joutuvansa uudestaan holhoojantoimeen, josta jo luuli olevansa vapaa. Muutaman vuoden perästä hän pääsee kuitenkin toimestaan, emmekä me nytkään aiheuta hänelle suurta murhetta.
Ensi talvena muutetaan paapan ja Matin kanssa Patsassaarelle asumaan. Olen kirjoittanut tämän kirjan sen varalta, että olisi toisia reippaita poikia, jotka tahtoisivat seurata uudisasukkaina mukaan matkalle. Tilaa on kokonaiselle kyläkunnalle.