Kuprinin voima on lyhyenlaisissa novelleissa ja kertoelmissa; parhaita niistä on nelisen vuotta sitten ilmestynyt lyhyehkö "Meljuzgá" — "Pikkukaloja", jossa mukaansatempaavalla, laajempiin näköaloihin viittaavalla tavalla kerrotaan, miten puolittain aavistettu kevättulviva joki vastustamattomasti vie pyörteisiinsä hukkumaan pari talven pimeydessä ummehtunutta pikku-eläjää —

Suomalaiselle yleisölle on Kuprin tuttu m.m. "Kaksintaistelunsa" ("Pojedinok") kautta; hänen toimintansa eläinkertomusten kirjottajana ja tarkkana luonnonhavaitsijana lienee suomalaisille ennen tuntematon puoli hänen tuotantoaan. Tähän kokoelmaan käännetyt ovat otetut hänen v. 1908 ilmestyneestä "Kertomuksia lapsille" nimisestä teoksestaan.

Valkoinen villakoira.

I

Pitkin Krimin etelärantaa siirtyi kapeita vuoripolkuja käyden huvila-asutukselta toiselle pieni kuljeksiva seurue. Etunenässä tavallisesti juoksi jalopeuraksi keritty valkoinen villakoira Arto, jonka pitkä vaaleanpunainen kieli riippui suupielestä. Teitten risteyksissä se pysähtyi ja katsoi kysyvästi taakseen, heiluttaen häntäänsä. Joittenkin merkkien mukaan, jotka Arto yksin tunsi, löysi se aina erehtymättä tien ja syöksyi täyttä laukkaa eteenpäin, heiluttaen iloisesti käheräkarvaisia korviaan. Koiraa seurasi kahdentoista vanha poika, Sergei, joka piti vasemmassa kainalossaan voimistelutemppuihin tarvittavaa mattoa kokoonkäärittynä ja oikeassa kädessään kantoi pientä ja likaista häkkiä. Siinä asui peipponen, joka oli opetettu vetämään laatikosta erivärisiä onnenlehtiä. Loppupäässä kompuroi vihdoin seurueen vanhin jäsen — ukko Martyn Lodyzhkin, kantaen käyristyneessä selässään posetiivia.

Posetiivi oli vanha, sitä vaivasi käheys ja yskä, ja sitä oli aikanaan korjattu moniaita kymmeniä kertoja. Se soitti kaksi kappaletta: saksalaisen Launerin surumielisen valssin sekä galopin "Matkustuksesta Kiinaan", jotka molemmat olivat muodissa 30-40 vuotta sitte, mutta nyt aivan unohduksissa. Sitäpaitsi oli posetiivissa kaksi petollista torvea. Toiselta, diskanttitorvelta, oli ääni kadonnut; se ei soinut ensinkään, ja tämän vuoksi, kun tuli sen vuoro, alkoi koko peli ikäänkuin änkyttää, ontua ja kompastella. Toisen, matalaäänisen torven läppä ei sulkeutunut silloin kun piti: ruvettuaan töräjämään se veti yhtä ja samaa bassonuottia vaimentaen ja sotkien kaikkia muita ääniä, kunnes sen äkkiä pisti päähän vaieta. Ukko itse oli tietoinen näistä koneensa puutteista ja huomautti joskus leikillään, mutta salatun surun vivahduksella:

— Mitä tehdä? — Iäkkäät urut — Vilustuneet — Alat soittaa, niin jo huvilanasukkaat loukkaantuvat: "hyi", sanovat, "mitä roskaa!" Vaan kappaleetpa olivat sangen hyvät, muodikkaat, mutta nykyiset herrasväet eivät vain ensinkään harrasta meidän musiikkiamme. Heille esitä heti "Geisha", "Kaksipäisen kotkan suojassa", valssi "Lintujenmyyjästä". Niin ja sitte nämä torvetkin — Kuletin urkuja mestarin luona — eikä suostu korjaamaan. Pitää, sanoo, tehdä uudet torvet, tai mieluimmin, sanoo, myy sinä hapantunut pelivärkkisi historialliseen museoon… ikäänkuin jokin muistomerkki — No niin, riittää se siitä! On se meitä elättänyt, Sergei, tähän saakka, Jumala suo niin elättää vieläkin.

Ukko Martyn Lodyzhkin rakasti posetiiviaan niinkuin saattaa rakastaa vain elävää, läheistä, ehkäpä sukulaistakin olentoa. Totuttuaan siihen monen raskaan kulkuri-vuoden kestäessä hän vihdoin alkoi nähdä siinä jotain elollista, melkein tietoista. Sattui joskus, että yöllä, maattaessa jossain likaisessa majatalossa, lattialla ukon päänaluksen vieressä seisova posetiivi äkkiä päästi heikon äänen, surullisen, yksinäisen ja väräjävän, kuin vanhuksen huokauksen. Silloin Lodyzhkin hiljaa silitti sen leikkauksilla koristeltua kylkeä ja kuiskasi leppeästi:

— Mitä veli? Valitatko? — Pane kärsien vain —

* * * * *