I. Polveutuminen. Lapsuus ja nuoruus.
Topelius-suvun vanhin tunnettu jäsen, sen kantaisä, oli Jaakko Laurinpoika Toppila, joka 30-vuotisen sodan aikana muutti Limingasta Ouluun, missä hän eli kauppiaana. Likellä mainittua kaupunkia oli Toppila niminen maatila, josta suvun syntyperä ja nimi johtuvat. Hänen pojanpoikansa Mikael Toppelius oli tullipalvelija ja naimisissa lahjakkaan juutalaisnaisen Maria Zebulonin kanssa, jolla oli taiteellisia taipumuksia. Heillä oli poika nimeltä Kristoffer, joka lapsena joutui omituisiin seikkailuihin. Elettiin kahdennentoista Kaarlen sankari- ja kauhunaikoja. Venäläinen tuli maahan ja Oulu ryöstettiin. Siellä harjoitettiin julmia väkivallantekoja. Maria Zebulon pakeni lapsineen kaukaiseen metsätorppaan Muhoksen salolle. Parvi kasakoita ilmestyi metsätielle. Kasakat tempasivat Kristoffer-poikaa tukasta, viskasivat hänet hevosen selkään ja ratsastivat pojan kanssa pois äidin nähden. Kuten niin monet muut, vietiin ryöstetty Venäjälle ja myytiin tai lahjoitettiin eräälle pajarille, joka oli tsaari Pietarin suosikeita ja jolla oli kartano lähellä Pietaria. Kun pojassa havaittiin musiikkitaipumuksia, niin hän sai opetella soittamaan klaveria. Niin tapahtui, että tsaari kävi tapaamassa suosikkiaan ja tuli kuulleeksi suomalaispojan soittoa. Ja hän taputti ystävällisesti Kristofferia olalle ja kehoitti häntä sanoen: »Soita, poikaseni!» Tästä tuli Kristofferille elämänikäinen muisto, jota hän vielä vanhanakin mielellään mainitsi. Mutta ryöstetyn pojan valtasi vastustamaton koti-ikävä. Hän päätti paeta, piili päivisin metsissä, elättäen itseään marjoilla, mutta öisin hän vakaasti vaelsi siihen suuntaan, minne oli nähnyt elokuun auringon laskevan. Pian hän tapasi maamiehiään ja heidän opastuksensa avulla hän vihdoin saapui etelä-Suomeen. Täältä hän pääsi erään laivurin avulla Ruotsiin. Poika saapui Tukholmaan, jonka laivasillalla oli muutamia vaimoja huuhtomassa vaatteita. Yksi heistä, tarkkaan katseltuaan tulokasta, kysyi suomenkiellä, mistä hän oli. Poika vastasi niinikään suomeksi: »Oulusta». Silloin nainen heittäysi hänen kaulaansa itkien ilosta. Se oli hänen äitinsä, jonka hätä sodan aikana oli ajanut pakenemaan Tukholmaan.
Tämän Kristofferin poika oli Mikael Toppelius, Suomen ensimäisiä taidemaalareita. Hän oli luultavasti perinyt taiteilijalahjansa isoisältänsä ja kaunisti lukuisia Suomen kirkkoja ajakseen onnistuneilla maalauksilla. Ukko piti valoisista väreistä ja oli luonteeltaan iloinen, leikkisä ja veitikkamainen sekä hyvänsävyinen. Hänen pojanpoikansa oli Zacharias Topelius, joka syntyi tammikuun 14 p. 1818. Mikko-vaari asui jonkun aikaa poikansa talossa eräässä ullakkokamarissa ja rakasti oikein hellittelemällä pikku Sakkea, joten poikanen milteipä mielin määrin sai mellastella ukon huoneessa, jota muiden tuskin sallittiin siivotakaan. Pieni taiteilijanalku käsitteli jokseenkin vapaasti vanhuksen purkkeja ja tölkkejä, sotkipa hänen värejänsäkin kuin maalari konsanaan vanhuksen hennomatta häntä kieltää.
Pikku Saken isä oli Uudenkaarlepyyn kaupungin- ja piirilääkäri, tunnettu runojen kokooja Zacharias Topelius, ja äidin nimi oli Katarina Sofia Calamnius. Vanhemmat elivät avioliitossa, minkä onnen loivat lääkärin sopusuhtainen luonne ja puolison hänen pyrkimyksiinsä mukautuva, hellä olemus, jotka hyvän keskinäisen ymmärtämyksen vallitessa miellyttävällä tavalla täydensivät ja tukivat toisiansa. Isä oli jalomielinen ja hienosti sivistynyt mies, äiti herttainen, kärsivällinen ja hartaasti uskonnollinen, joten he molemmat omistivat hyvät edellytykset kasvattajan vakavaan toimeen.
Ymmärrettävä on, että vanhempain välinen sopusointu mitä edullisimmin vaikutti pojan luonteen kehitykseen, ja useita todistuksia on meillä siitäkin, että hyvien kasvattajain osoittama rakkaus hänessä herätti mitä syvimmän vastarakkauden ja kiitollisuuden.
Esivanhemmiltaan pikku Sakke oli perinyt lukuisia ominaisuuksia, jotka tulivat määräämään hänen vastaisen kehityksensä. Esi-isistä toiset olivat aatteen, toiset käytännön miehiä, ja niinpä Sakenkin luonteessa aatteelliset ja käytännölliset pyrkimykset yhtyvät. Jaakko Laurinpojan suvulle ominainen yhdessäpysymisen tunne lienee Sakessa niinikään sukuperintöä. Isoisältään hän peri uskonnollisen mielensä, elävälle elämälle avoimen silmänsä, uutteruutensa sekä harmittoman lystikkyytensä ja hyvänsävyisyytensä, tämän isoäidiltä älykkyytensä ja taiteelliset lahjansa, isoäidiltään, joka oli aatelissukuinen puolatar Maria Oclavicz, tarmoa ja lämminverisyyttä sekä mahdollisesti sotilaallisen kunnon arvossapitämistä. Isältä perittyjä olivat nähtävästi runolliset lahjat kuin myös tarkkuuden, täsmällisyyden ja järjestyksen rakkaus, ja äidiltä herttaisen lempeä ja samalla toimelias mielenlaatu, jossa havaitaan varma taipumus uskonnollisuuteen. Myöskin ylempänä mainitun Kristofferin vaimon Margareta Lithovian sedältä Zacharias Lithoviukselta, joka sepitteli tilapäärunoja kolmella eri kielellä, Sakke on voinut periä viettymystä runoiluun.
Etevin Topeliuksen tuntijamme on huomauttanut, miten eri sukuhaarojen kieli on riippunut olinpaikasta ja toimen laadusta. »Jos», hän jatkaa, »kuten todennäköistä on, äidinsuku neljässä lähimmässä polvessa, porvarillisena ja Uudessakaarlepyyssä asuvana, käytti ruotsia, niin on suomi vielä isoisän äidinkielenä ja isän ja setien mitä lämpimimmän harrastuksen esineenä. Topelius oli siis itse elävä vastalause sitä julkeaa ja epähistoriallista käsitystä vastaan, joka tässä maassa katsoo olevan kaksi kotiseutua tai kaksi kansaa».
Ylempänä mainittujen esivanhemmilta perittyjen ominaisuuksien lisäksi tulevat tietysti ne, jotka maakunta ja sen asujamisto ovat istuttaneet lapseen. Tähän nähden eräs toinen elämäkerrankirjoittaja teroittaa, miten Pohjanmaan omituinen luonto jyrkkine vastakohtineen, sen lukuisat menneisyydenmuistot, sen ahkera, ylpeä, uhkamielinen, lämminverinen väestö, joka on taistellut niin monet ankarat taistelut ja lahjoittanut maallemme niin monet sen parhaimmista pojista, miten tämä maakunta, Pohjanmaa, on ratkaisevasti vaikuttanut Topeliuksen kehitykseen. Sen kansan veressä asuu ikivanha vapaudenrakkaus, oikullinen ja kukistamaton kuin sen rannoilla pauhaava meri, mutta myöskin paljon miehuullista malttavaisuutta, paljon uneksivaa umpimielisyyttä, paljon harrasta hurskautta ja uhrautuvaista uskoa. Eikö vastaisen runoilijan ja suurmiehen luonteessa tavata juuri samoja ominaisuuksia, samoja jyrkkiä vastakohtia, vaikka hän väsymättömän itsekurin avulla, lakkaamatta pyrkien eteenpäin itsensävoittamisen ja itsensäkieltämisen orjantappuraista tietä harvinaisen pitkän ikänsä varrella vähitellen pakotti nuo vastakkaiset taipumukset mitä eheimpään, suloisimpaan sopusointuun! Harvinaisen onnelliset olivat ne ulkonaiset olosuhteet, joissa nuoren Saken persoonallisuus kehittyi, harvinaisen rikas se henkinen perintö, joka oli tullut hänen osalleen, mutta kylläpä hän uskollisesti leiviskäänsä hoitikin.
Poikasen koti Kuddnäsin kartano sijaitsi likellä Uuttakaarlepyytä, Lapuan joen rannalla, kaupungista pohjoiseenpäin vievän tien varrella, josta sen eroittaa kaunis lehti- ja havumetsää kasvava kujanen. Siellä, valkoiseksi laastitussa taittokattoisessa, vanhanaikuisessa puurakennuksessa poika vietti lapsuutensa huolettomat, iloiset päivät. Sakke oli vanhempiensa silmäterä. Runeberg kuuluu nähneen poikasen kerran tämän ollessa yhden vuoden ikäinen, ja hän sanoi, että Sakke oli harvinaisen hiljainen, vakava sekä lihava. Sakke oli hänen mielestään »kuin joulupulla, jossa oli ruskeita korintteja». (Sakke oli ruskeasilmäinen.) Hän sai leikkiä ja temmeltää mielinmäärin ulkoilmassa, hän sai kalastella ja ratsastaa, ylioppilaana hän harjoitteli miekkailuakin. Mikä hyvä tilaisuus tarjousikaan urheiluun! Talvisin laskettiin huimaavaa vauhtia kelkalla tai suksilla »Taivaan mäestä», joka oli Kuddnäsin vastakkaisella jokitörmällä ja joen jäällä harjoitettiin ahkerasti luistelua. Pojan isä katseli tätä urheiluintoa suopein silmin ja suorastaan kehoitti poikaansa olemaan ilman päällystakkia ja kintaita. Kesäisin soutu ja kalastus olivat yhtä huvittavia kuin voimia vahvistavia ja mieltävirkistäviä ajanvietteitä. Topelius oli samoin kuin Runeberg harras ja onnellinen kalastaja ei vain nuorena ollessaan vaan vielä vanhoilla päivilläänkin. Miehuutensa aikana Mainiemessä asuessaan hän kalasteli niin suurella menestyksellä, että saaristolaiset luulivat hänen osaavan loitsia. Topelius sai näet usein kaloja semmoisenakin aikana, jolloin ammattikalastajat palasivat tyhjin toimin kalaretkiltään. Pikku Saken »metsästys» — jos niin saan sanoa — supistui vain hiirten pyyntiin, joka huvitti häntä paljon, mutta tultuaan tätiensä luo Ouluun hän tarjoutui myöskin rottia pyydystämään. Rotanjahti ei kumminkaan onnistunut paremmin kuin että hän, sensijaan että olisi saanut noita nelijalkaisia pikku jyrsijä-petoja, vahingossa tappoi tätien parhaan kanan! Muuten oli Saken mielihuveja paperinukeilla leikkiminen, ja niillä hän usein pani toimeen suurenmoisia taisteluja!
Vanhempien kasvatus ei tietenkään supistunut vain ruumiillisten voimain järkevään kehittämiseen ja karkaisemiseen. Henkiselle kasvatukselle omistettiin ainakin yhtä tarkkaa ja hellää huolta.