Luontaista iloisuutta ei koskaan koetettu tukahuttaa, ja viattomia huveja suotiin Sakelle ja hänen sisaruksilleen, niinkuin jo sanotusta näkyy, täydestä sydämestä. Vapautta suotiin paljon, mutta toisaalta vaadittiin myös ehdotonta, mieluimmin vapaaehtoista tottelevaisuutta. Tottelemattomuudesta rangaistiin arestilla tai niin, että syylliseltä riistettiin joku odotettu huvi. Hellä, lahjakas äiti oli väsymätön kertomaan pienokaisilleen satuja — sekä isä että äiti lauloivat heille lauluja — ja kun lapset olivat vähän varttuneet, he tutustuivat kotona suosittujen Franzénin ja Choræuksen runoihin. Itsestään on selvää, että esim. Franzénin lapsimaailmaa niin verrattomasti kuvaavat herttaiset runot hedelmöittävästi vaikuttivat pikku Saken tunne-elämään ja hänen sielussaan piileviin runollisiin taipumuksiin.
Isä tietopuolisestikin korkeasti sivistyneenä, oppineena miehenä pystyi tutustuttamaan tiedonjanoista poikaansa luonnon ilmiöihin ja sen moninaisiin ihmeisiin. Useita kokeita pantiin toimeen kodissa olevalla sähkökoneella. Isän johdolla tutkittiin käärmeitä, perhosia, sammakoita ja kukkia. Lapsia — Sakella oli näet häntä pari vuotta nuorempi pieni sisar Johanna Sofia — kehoitettiin valppain katsein huomaamaan ympäröivää luontoa.
Pikku Sakke alkoi hyvin aikaisin, jo 10-vuotiaana, pitää päiväkirjaa, sillä isä oli sanonut hänelle, että »kunnon miehen tulee elää kynä kädessä». Päiväkirjamuistinpanojaan Topelius jatkoi koko elinaikansa. Mainitsen näytteeksi muutamia muistiinpanoja lokakuulta v. 1828.
4 p. olin Lithénillä.
5 kuoli kanarialintu — oli minulla vieraita.
10 sain 60 siikaa.
11 vedin minä nuottaa.
14 markkinat, olin vähän kipeä j.n.e.
Jo Porthan, tuo merkillinen mies, joka harvinaisen monipuolisen ja hedelmällisen toimintansa kautta on yksi sivistyksemme mahtavimpia kantajia, oli lausunut hyvin huomattavia mielipiteitä kasvatuksenkin alalla. Niinpä hän m.m. oli teroittanut, miten tärkeätä on ihmisen jo lapsena oppia tottelemaan ja voittamaan oikkujansa ja himojansa. Tahtoa on lujitettava, tunteita jalostettava. Ruumiinhoidostakin annetaan seikkaperäisiä neuvoja. Kasvatuksen tulee tällä alalla yleensä olla järkevää ja karkaisevaa.
Samanlaisia periaatteita tohtori Topeliuskin noudattaa kasvatuksessa. Ne pääsevät yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella yhä enemmän valtaan meilläkin. Samalla kuin tottelevaisuutta edelleen pidetään lasten ensimmäisinä velvollisuuksina, ruvetaan valistuneemmissa piireissä kiinnittämään yhä enemmän huomiota lasten luontaisiin ominaisuuksiin ja niiden kehittämiseen. Erittäin huolellinen olikin sen vuoksi se kasvatus, jonka alaisina lapset elivät onnellisessa, hyvinvoivassa kodissaan. Kotia pidettiin paikkakunnalla suuressa arvossa. Sen korkea sivistys painoi leimansa lapsiinkin, jotka aikaisin tottuivat vapaasti liikkumaan seuraelämässä. Heihin koetettiin istuttaa paitsi ahkeruutta etenkin totuudenrakkautta ja itsensäkieltämistä. Valheesta lapsuusvuosina, jota isä syystä piti »ensimäisenä alkuna kaikkeen väärään, kaikkeen epärehelliseen, kaikkeen häpeään myöhemmällä iällä», annettiin auttamattomasti vitsaa. »Myöhemmin tarvittiin, kun kiusaus tuli, ainoastaan suruisa, nuhteleva silmäys isältä tai äidiltä kohottamaan häpeän punan poskillemme», kertoo Topelius itse. Miten lapsia kasvatettiin itsensä kieltämiseen, sitä on runoilija myöhemmin kuvannut, m.m. mestarillisessa kertomuksessaan »Moppe». Sakke oli eräässä mäenlaskukilpailussa erinomaisella Moppe nimisellä kelkallaan voittanut sepän Joosuan Virkun. Mutta pahempi oli, että Moppe äkkikäänteessä oli tölmännyt niin kiivaasti Virkun jalaksille, että se kaatui, jolloin Joosualta taittui toinen käsivarsi ja nyrjähti jalka. Virkun jalakset katkesivat. Sakke koetti parhaansa mukaan hyvittää Joosuaa antamalla hänelle — tosin kolme päivää itsensä kanssa taisteltuaan — rakkaan kelkkansa. Isä itki ilosta, sillä hän huomasi, että hänen kylvämänsä siemenet eivät olleet pudonneet kalliolle.
Pikku Saken luonteessa oli paljon veitikkamaisuutta, ja useita pieniä kepposia hän teki mielellään. Kerron esimerkiksi vain yhden, joka samalla kuin se osoittaa, että Sakke ei ollut vapaa lasten tavallisesta viasta, ahneudesta, näyttää, että poika ei vaikeissakaan tilanteissa poikennut totuudesta. Hänet oli kerran jostakin kepposesta teljetty salin takana olevaan pimeään ruokakammioon. Hetken kuluttua äiti raottaa ovea ja kysyy: »Oletko kiltti jo?» — »En», vastaa poika, »en minä vielä ole kiltti!» Kotvasen kuluttua äiti uudistaa kysymyksensä. Poika vastaa samalla tavalla. Nyt äidin epäilykset heräsivät. Hän meni ruokakammioon ja näki, että poika istui siellä hillotölkki sylissään ja nuoleskeli vielä tyytyväisenä huuliaan!
Jo seitsenvuotiaana Sakke kirjoittaa ensimäisen »runonsa», keltasirkkusen kuoleman johdosta. Poikanen kiittää lintua siitä, että se on laulanut hänelle, ja sanoo ikävöivänsä poismennyttä pikku ystäväänsä. Varsin aikaisin hän alkoi kirjoitella pieniä kertomuksia ja satuja, joilla hän huvitti kotiväkeä ja joiden jäljennöksiä pieni runoilijanalku myi — neuloista. Kertomukset oli huolellisesti järjestetty ja numeroilla varustettu — »Pikku Kirjastoksi». Maamme-kirjasta tunnemme kaikki Lohikäärme nimisen sadun: Sakke taisteli ensin lohikäärmeen ja sitten sen hampaista kasvaneen vanhan akan kanssa voittaen molemmat, joskin saaden hirvittäviä haavoja. Sadun hintana oli 6 neulaa. N:o 20, Siirappi niminen — toinen painos — kuuluu:
Hirtehinen tuli kerran puotiin, mistä halusi ostaa siirappia, mutta sanoi, ettei hänellä ollut muuta astiaa kuin hattunsa. Puotipalvelija paiskasi silloin siirapin hänen hattuunsa. Ovela varas pani hatun sukkelasti puotipalvelijan päähän, niin että siirappi valui tämän kasvoille. Senjälkeen otti varas 100 Pankkoriksiä ja meni pois. Puotipalvelija juoksi hänen jälkeensä ja huusi kadulla kulkijoille: »Ottakaa varas kiinni! Ottakaa kiinni! Ottakaa hänet kiinni!» Kun ihmiset näkivät hullunkurisen puotipalvelijan kasvot siirapilla tuhrittuina, luulivat he häntä hulluksi, ja varas sai pitää rahansa.
Loppu.