Painettu Kudnäsin Kirjapaino-Johtokunnan luona helmik. 8 p. 1831.
Z. T——uksella —
3 neulaa.
Professori Vasenius huomauttaa, mikä suuri merkitys kotiseudulla oli vastaiselle runoilijalle, kun se näet opetti hänet tuntemaan elämää ja sen eri muotoja. Hänen kotikaupunkinsa ei ollut suuri, sen koko asukasluku nousi v. 1825 kahdeksaansataan henkeen. Hän näki siinä ja sen ympäristössä maalaisen elämää: maanviljelystä, kalastusta, »myllyn ja pajan», joista hän itse on laulanut. Hän näki merenkulkua, kauppaa, laivanrakennusta ja muita kaupunkielinkeinoja, jotka v. 1814 jälkeen olivat melkoisesti kehittyneet.
Kodissaan hän vastaanotti varhaisimmat ja voimakkaimmat luonnonvaikutelmansa: joesta, joka tuossa talon alla virtasi, rantapenkerelle rakennuksen eteen laitetusta puutarhasta haapoineen ja kukkineen ja »jalanjälkineen kalliossa», sekä purosta, joka syksyisin ja keväisin tulvi niin voimakkaasti että käytti myllyä. Koti oli hauskasti, joskaan ei upeasti sisustettu. Huoneistoon kuului paitsi salia viisi arkihuonetta jokapäiväistä elämää varten. Tilaa oli hyvin riittävästi, etenkin kun ullakko oli korkea ja kahdella ullakkokamarilla varustettu. Sen puolihämärät komerot ja salaperäiset kätköpaikat pitivät lasten herkkää mielikuvitusta vilkkaassa toiminnassa ja ullakko oli etenkin sateisina päivinä erinomainen leikkipaikka.
Kotinsa läheisyydessä poikanen halusta rakenteli lumilinnoja ja kaupunkeja, esitteli niitä ulkomaalaisilla niminä kummastuneelle ja kylmästä värisevälle sisarelleen sekä yhdisteli »rakennukset» toisiinsa kinoksiin polkemillaan käytävillä. Sinne tänne lumeen hän oli kätkenyt salaisia »aarteita». Mutta kun Johanna Sofia kaipasi neulakoteloitaan ja sormustimiaan ja kysyi veljeltään, mihin ne olivat joutuneet, niin ne täytyi kaivaa esiin — aarrekätköistä.
Runsas ja arvokas oli näin ollen se vaikutelmain paljous, jonka poika sai kodistaan. Vanhempain hellä rakkaus, vanhempain ja palvelijain ystävyys olivat kuitenkin näistä arvokkaimmat. — Kanssakäymisessä Sakke oli sekä rahvaan että sääty-henkilöiden lasten kanssa. Kaupunkilaislapsista olivat serkut hänen paraat seurakumppaninsa. Hänen raatimies Lithénin kanssa naimisissa olevalla tädillään oli elossa neljä lasta, jotka olivat Saken ikäveljiä, ja yhdellä heistä, Matildalla, oli, niinkuin vasta saamme nähdä, oleva erityinen merkitys kuvauksemme esineelle. Enon J. Calamniuksen kolme lasta ja raatimies Svahnin pojat olivat niinikään hänen leikkitovereitaan.
* * * * *
Sittenkuin Sakke oli saanut opin ensi alkeet kotiopettajalta, hänet lähetettiin 11-vuotiaana Oulun triviaalikouluun. Koko Suomessa ei ollut koulua, jonka opetuskielenä olisi ollut suomi. Isä tahtoi, että hänen poikansa oppisi suomea, ja Oulussa tämä kieli oli useiden ja etenkin koulunuorison puhekielenä. Ainakin käytännöllisesti poika siis täten voisi harjaantua suomenkielessä, ja siten hankitulla pohjalla hän sittemmin voisi edistyä siinä järjestelmällisten opintojen avulla. Ouluun oli lähes 30 peninkulman hevosmatka, ja poikanen oli pakkasta vastaan varustettu lammasnahkareuhkalla, villakintailla ja kalosseilla. Pieni tulokas suoritti pääsytutkinnon hyvällä menestyksellä. Kouluun, jossa opetus alkoi jo klo 7 aamulla, täytyi lähteä pilkkopimeässä. Siinä olivat teologia ja latina pääaineina ja patukan avulla koetettiin sen ajan tavan mukaan saada oppilaat osaamaan läksynsä ulkoa. Nuori Sakke pääsi heti ensimäiseksi luokallaan, ja kun hänet ensimäisen lukuvuoden lopulla tutkinnon päätyttyä »promovoitiin» seuraavalle luokalle, merkittiin hänet — todistuksia ei siihen aikaan käytetty — oppilasluettelossa ymmärtäväiseksi (begriplig) ja ahkeraksi; käytöksessä hänellä oli mainesana siivo.
Äsken mainitulla »collega superiorin» luokalla — luokkia oli koulussa kaikkiaan neljä — luettiin katkismusta, latinaa, kreikan kielioppia latinaksi, teologiaa, Ruotsin historiaa, mutta sitä ainoastaan teologian ohella kaksi kertaa viikossa, ja lisäksi näillä tunneilla tarkastettiin ja korjattiin oppilasten kotona suorittamat kaunokirjoitusnäytteet! Äidinkielen opetus ei kuulunut ohjelmaan. Määrätyn opetussuunnitelman ulkopuolella oli venäjä, jossa oli erityinen opettaja. Toisella luokalla venäjä oli vapaaehtoinen aine. Sakke muuten ei näytä olleen erittäin huvitettu mainitusta kielestä enempää kuin hänen toverinsakaan. Erikoisesti sanotaan heidän vieroneen schtscha-äännettä, jonka he mielellään kuuluvat kuitanneen — aivastuksella! Venäjän opettaja muuten ei suvainnut leikittelyä. Kun Sakke kerran pyrki jättäytymään pois hänen tunniltaan, niin hän sai patukkaa! Toisen kerran hän joutui saman rangaistuksen alaiseksi, kun jäi pois kirkosta. Siihen aikaan »istutettiin Jumalanpelkoa poikiin pakollisella kirkossa käynnillä». Ellei kirkosta tultuaan osannut selostaa saarnan sisällystä, annettiin kämmenille!
Kielten vuoksi vanhan koulun muut oppiaineet joutuivat kärsimään. Historiaa opetettiin erittäin kuivien ja suppeiden oppikirjojen mukaan, mikä antoi aihetta runoilijalle eräässä teoksessaan vertaamaan sitä vanhaan pölyiseen kaappiin, jonka nimillä ja vuosiluvuilla varustettuihin laatikkoihin ja hyllyihin oli ladottu joukko posliiniukkoja: kuninkaita, keisareita, paaveja ja sulttaaneja. Näillä milloin mustiksi, milloin valkoisiksi maalatuilla ukoilla ei poikien mielestä ollut muuta tekemistä kuin käydä sotia keskenään ja sen jälkeen tehdä rauhoja ja väistyä hyllyiltä. Mutta kun sellaisen muistaminen tuotti paljon vaivaa ja sen unhoittaminen patukkaa, olisi poikien mielestä kernaasti saanut sulkea koko tuon romukaapin, asettaa sen johonkin nurkkaan ja antaa posliiniukkojen käydä sotaa pölyisistä hyllyistään, miten parhaiten jaksoivat. Piakkoin saamme nähdä, miten pojan käsitys historiasta muuttui. Kreikan opetus teki kirjojen kirjasta, raamatusta, työlään läksyn, koska näillä tunneilla — ellei tahtonut saada kämmenilleen — tuli »deklinoida ja konjugoida elämän korkeimpia totuuksia». Latinasta Topeliuksella oli hiukan valoisampia muistoja; Sjögrenin sanakirjaa, joka hänelle oli annettu kumminlahjana jo kätkyessä, hän vihasi, mutta Vergiliuksen ihmeelliset sankaritarinat saivat hänet ihastumaan, ja vihdoin uljas roomalaiskieli tuli oppilaille niin rakkaaksi, että he pitivät siitä kuin »kolmannesta äidinkielestään».