Zacharias Topelius: Elämä ja toiminta

by A. J. Sarlin

Eipä Sakke näytä muistelevan opettajiansakaan mielihyvän tunteilla. Vaikka rehtori, ainoa opettajista, jonka Topelius itse mainitsee, oli pojalle suopea, jopa kenties puolueellisuuteen asti, joutui tämäkin kaikesta huolimatta joskus opettajansa omituisella tavalla suoritetun kurituksen alaiseksi. Se kävi niin, että rehtori molemmin käsin tarttui »ryhmysauvansa» päihin ja »sahasi» aikalailla uhrinsa alaspäin taipunutta niskaa!

Vaikka vanhaa koulua näin ollen haittasivat monet puutteet ja vaikka sitä rasitti pitkälle kehittynyt yksipuolisuus, joka ilmeni m.m. järjen ja muistin kehittämisessä mielikuvituksen ja tunteen kustannuksella, vakuuttavat tätä koulua käyneet sillä olleen ansiopuolensakin. Semmoisia olivat: opintojen keskitys, lukuisat kertaukset, kohtuulliset oppimäärät ja ajakseen hyvä järjestys. Pääaineet opittiin perinpohjaisesti, koulu kykeni kasvattamaan lujia luonteita ja herättämään oppilaissa elävää velvollisuudentuntoa. Heidän mielensä oli pitkistä ulkomuistitehtävistä ja patukasta huolimatta reipas ja hilpeä, voimat hyvät, hermostuminen, liikarasitus ja likinäköisyys tuntemattomia käsitteitä.

Toverielämää Topelius itse on kuvannut kutakuinkin karkeaksi, mutta ei siveettömäksi. Sarkatakkisten ja pieksujalkaisten toveriensa hän sanoo olleen kovakouraisia, mutta rehellisiä ja urhoollisia. He koettivat omalla tavallaan kasvattaa vastatullutta toveria, jota epäiltiin rehtorin suosikiksi. »Tuli monta kovaa lumipalloa, monta raskasta poljentaa jalalle ja ystävällistä nyrkinsivallusta takille tai housuille, ennenkuin poika oppi vastaamaan samaan tapaan ja vihdoin voitti toveriensa luottamuksen», kertoo Topelius itse. Mitä Saken talvipukuun tulee — jatkaa Vasenius elämäkerrassaan — hyväksyivät toverit sekä lammasnahkareuhkan että kintaat, mutta kalosseja pidettiin joutavana ylellisyystavarana, minkä vuoksi ne passitettiin etehisen nurkkaan tulevia hienompia sukupolvia odottamaan. Täten toverielämä tavallaan kehitti ja karkaisi pojan luonnetta, totutti häntä elämään uudessa, oudossa piirissä, kodin ulkopuolella, opettaen sekin osaltaan hänelle itsensäkieltämisen vaikeata taitoa.

Hän asui setänsä, lääkäri Kustaa Topeliuksen luona. Vanhemmat valvoivat tarkasti poikaansa täälläkin. Kun Sakella heidän mielestään oli runsaasti vapaata aikaa, niin hän sai ottaa yksityistä opetusta piirustuksessa ja pianonsoitossa. Pojan oli totuttava ahkeruuteen, ja hänen sielunelämänsä tuli saada niin rikas ja monipuolinen kehitys kuin suinkin. Kirjevaihdon avulla hän oli vilkkaassa kosketuksessa vanhempainsa kanssa, ja eräässä kirjeessä isä m.m. teroittaa Sakelle, että hänen tulee harjoitella suomenkielen puhumista, toisessa, että hänen on pidettävä pientä kirjaa menoistaan. Ennen muuta Saken on koetettava oppia voittamaan itsensä ja tarkkaamaan sitä, mitä hänen ympärillään on ja tapahtuu. Jo aikaisesta lapsuudesta on siihen totuttava. Kaikista hyvistä neuvoista ja hellästä opastuksesta huolimatta Sakke tietenkin joskus hairahtuu ja pahoittaa isän ja äidin mieltä. Niinpä hän kerran markkinoilla juo kaksi pulloa olutta, vieläpä sen lisäksi käyttää hyväkseen kapakoitsijattaren erehdystä maksunotossa. Kirjevaihto osoittaa, miten suurta surua tämä tuotti vanhemmille. Isä nuhtelee poikaansa ja antaa hänelle tarkat ohjeet, miten hänen tulee sovittaa rikoksensa. Pojan hairahdus näkyy muuten aiheutuneen halusta »esiintyä miehekkäänä» ja toimia ominpäin, samoin kuin sekin, että hän ei tahtonut käyttää sukkia! Vanhempain ja pojan täten rikkoutuneet hyvät välit palautuivatkin pian ennalleen, eikä mainittavia häiriöitä sen koommin tiettävästi sattunutkaan.

Ahkerasti hän vieraili kahden tädin kodissa, joilla oli lainakirjasto ja missä sitäpaitsi usein kuultiin »ohukaispannun pihisevän liedessä». Oman kertomuksensa mukaan poika luki rosvoromaanien ohella hyvin paljon arvokasta ruotsalaista kirjallisuutta ja kaikki, mitä kirjastossa oli historiaan kuuluvaa. Historiallisten romaanien lukeminen jo melkolailla muutti, niinkuin on luonnollista, Topeliuksen koulussa saaman käsityksen historiasta. Hän tutustui niiden avulla suuriin maailmantapauksiin, ristiretkiin, vallankumouksiin, eri maiden ja aikain vapaustaisteluihin sekä hallitsijain elämäkertoihin. Koko hänen lapsuutensa ajan Kreikka oli taistellut vapautensa puolesta, Puolassa oli vallankumous, ja näistä kuin myös Ruotsin ja Venäjän välisistä sodista kahdeksannellatoista vuosisadalla poika tietenkin kuuli vanhempainsa ja muiden keskustelevan. Hän oppi ihailemaan sankariutta ja vapautta. Suomen valloitus oli niinikään vanhemmilla vereksessä muistissa ja usein heidän puheaiheenaan. Niinikään Sakke tietenkin kuuli puhuttavan ja luki Napoleon I:stä. Heinäkuun-vallankumouksen tapahtumat, jotka lupasivat maanosallemme vapautumista taantumuksen ikeestä, saivat myöskin pojan herkän mielen innostumaan. Ja hän oppi vähitellen ymmärtämään, mitä noiden pölyisissä kaapeissa seisovien ukkojen takana oli: »kärsiviä, kukoistavia tai kuihtuvia kansoja, ikuisesti aaltoavia intohimoja, lukemattomia ihmissydämiä, jotka nyt ovat lakanneet sykkimästä, mutta jotka elämänsä lyhyinä hetkinä ovat sykkineet, niinkuin meidänkin, surusta ja ilosta, rakkaudesta ja vihasta, voitonriemusta ja epätoivosta — kaipaavia, taistelevia, vertavuotavia sydämiä, jotka, niinkuin korallikarien työpajat, lukemattomina ja nimettöminä ovat rakentaneet niitä jalustoja, joilla posliiniukot seisovat niin korkealla hyllyillä».

Romaaneja lukemalla poika tavallaan rikkoi isän tahtoa ja ohjeita vastaan. Isä näet m.m. koetti teroittaa lapselleen, että hänen tuli pitää järkeä johtotähtenään ja välttää romaaninlukua, koska se liiaksi kiihoitti mielikuvitusta ja siten koitui hänelle vahingoksi. Mutta poika kai vaistomaisesti tunsi, että tällainen lukeminen oli välttämätön hänen omituisten sielunlahjainsa kehittymiselle. Hän ravitsi mielikuvitustaan noilla ihmejutuilla ja häikäisevillä utukuvilla, jotka tempasivat hänet irti todellisesta elämästä ja veivät hänet kauas haaveiden ja unelmien kimmeltäviin kaukomaihin. Tämä lukeminen — huolimatta siitä, että sillä saattoi olla vaaransa — valmisti epäilemättä osaltaan tehtäväänsä sitä miestä, joka jo yksistään kuolemattomilla saduillaan ja verrattomilla historiallisilla kertomuksillaan oli saavuttava niin suuren maineen.

Mutta samoin kuin Topelius jo ensimäiseen runosepustukseensa oli saanut aiheen luonnosta, samoin hän jo Oulussa ollessaan löysi luonnosta tyhjentymättömän, taukoamatta pulppuavan lähteen ilolle ja nautinnolle. Hän kertoo itse, kuinka hän oli syleillyt haapojaan puutarhassa, puhutellut niitä ja antanut niille nimiä. Hän oli taputellut kovaa vuorta ja kysynyt aarteita sen sisästä. Kalat ja linnut olivat olleet hänen uskotuimpia ystäviään. Linnut olivat jo varhaisen lapsuuden aikana olleet hänen erityisessä suosiossaan. Luonto oli näet Sakelle jo varhain elävä, sen esineillä oli hänen mielestään henkilöllinen olemassaolo. Näin vakuuttaa runoilija itse, vieläpä hän sanoo iloitsevansa siitä, että hän vanhempanakin katselee luontoa samanlaisilla silmillä. Lapsuuden aikana luetut sadut ovat nähtävästi edelleen vahvistaneet tätä käsitystä, samaa, jonka muuten tapaamme lähinnä esim. suomalaisessa kansanrunoudessa.

Topeliukselle omituiseksi on hänen luonteensa tutkija edelleen merkinnyt sen piirteen, että hän sekä luonnossa että ihmiselämässä mielellään tarkkaa siinä ilmenevää moninaisuutta, liikkuvaisuutta, vaihtelua ja vieläpä taisteluakin. Pikkupoikana hän mielellään keppi kädessä hyökkäsi nokkosiin — niinkuin muistamme Pikku Matinkin aikoneen tehdä isoisän sapelilla — ja piti siten saamiaan palotäpliä kunniakkaina voitonmerkkeinä. Ja Oulussa luetut romaanit ja sankarirunot ne vasta tekivät Saken oikein sotaiseksi. Hän pani lattianrakoihin kortteja, jotka saivat esiintyä Homeroon sankareina ja lävistää toisiaan heittokeihäinä käytetyillä kahveleilla! Piha oli talvisaikaan täynnä ritarilinnoja, jotka ampuivat toisiaan jäisillä luodeilla ja joita vastaan hyökkäsivät milloin toverit, milloin pienet, urhoolliset lumiukot. Pihlajanmarjatertut kävivät kiihkeitä sotia keskenään ja lävistivät vihollisen marjoja veitsenkärjellä tai puukeihäillä. Kaikki oli elävää ja kaikki kävi sotaa kunnian puolesta. Jos ei ollut muita sankareita, niin kävivät oikean käden sormet sotaa vasemman käden sormien kanssa ja näpsäyttivät toisiaan aikalailla yksin koulutunneillakin.

Aivan toisellakin, vienosti uneksivalla tavalla tuo poika, jonka on niin vaikea eroittaa »unelman ja elon valveen» välillä olevaa hienoa utuviivaa, toisinaan antautuu luonnonnautintoon ja sen aiheuttamien haaveilujen ja unelmien valtaan. Hän saattoi istua tuntikausia laiturilla Oulun pakkahuoneen luona, suunnata katseensa joen suulle päin ja ihailla pilvien värileikkiä auringon laskiessa. Siinä hän näki kaikki ne kauniit palatsit ja haltiattaret, joita hän sitten on kuvannut Pilvilinnat nimisessä sadussaan. Kun poika sitten katseellaan seuraa aaltojen karkeloa aina meren äärimäiseen reunaan, missä vesi loppuu ja taivas alkaa, näkee hän ilmanhenkien tässä suloisessa paikassa leikkivän virmaa leikkiään. Milloin he sukeltavat mereen, milloin ratsastavat pilvillä, milloin heittävät palloa tähdillä — — — Hän sanoo kerran itse, että hänestä olisi tullut tyhjänuneksija, ellei toverielämä koulussa ja käytännöllinen, järkevä äiti lupa-aikoina olisi palauttanut häntä todellisuuteen. Toisin hetkin hänen luonnonnautintonsa pysyy todellisuuden pohjalla, joskin antaen aihetta vertauskuvallisiin mietelmiin. Kuinka suuresti hän nauttii istuessaan yksinään kohisevan kosken partaalla ja katsellessaan lohien hyppimistä ja auringon laskua joen suussa! Joen rannat ja vihreät saaret, kauempana auringonpaisteisen meren loppumattomat ulapat! Uljain kaikesta oli kuitenkin tuo keväisin kahleensa murtava jokijättiläinen, jonka riemukasta voittokulkua merta kohti ei mikään voinut estää. Myöhemmin tämä sama mahtava joki antaa aiheen kuuluisaan runoon Jäänlähtö Oulunjoesta, joka tahtoo opettaa, että vapautta, valoa kohti on uupumatta pyrittävä, niinkuin jäänsä luova, paisuva joki, voimakasta, vapaata, itsenäistä työtä yleväin päämääräin saavuttamiseksi vaaditaan kaikilta!

Sakke piti edelleen päiväkirjaa — olihan se isän tahto — ja vähitellen tämä rupesi kuvastamaan hänen tunteitansakin, hänen sisällistä elämäänsä. Päiväkirjasta näkyy m.m., että hän oli rakastunut varemmin mainittuun serkkuunsa Matilda Lithéniin, jonka aikaisin kuollut veli Aleksanteri oli hänen hyvä ystävänsä. Liikuttavin sanoin Sakke kuvaa tätä viatonta rakkauttansa, samalla kuin hän sanoo, että he ovat kuin veli ja sisar, ja helppo on huomata, miten aikainen romaaninluku on antanut virikettä tälle tunteelle ja sen kehittymiselle.