Paavikirkko XV vuosisadalla.

Kauvas oli romalais-katolinen kirkko, Kristuksen seurakunta, muuttuessaan aikojen kuluessa paavi-kirkoksi, vieraantunut perustajansa hengestä ja pyhän raamatun opista. Hänen sijalleen, joka oli lausunut: "minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta", oli asettunut kruunattu pappi, paavi, joka piti oikeutenaan, ei ainoastaan pyhän Pietarin seuraajana vaan itse Kristuksen käskynhaltijana harjoittaa korkeinta valtaa kuninkaiden ja kansojen yli, lahjoittaa kruunuja ja maita, sekä riistää ne niiltä, jotka eivät nöyrästi uhranneet henkensä ja tavaransa paavin käskyjen ja tuomioiden toimeenpanemiseen. Politiikin kaikissa synkeimmissäkin sokkeloissa tavattiin paavi ja hänen lähettiläänsä, joiden edessä vapisivat sekä hallitsijat että hallitut. Yllyttäen keskinäisiä riitoja ruhtinaiden kesken ja kansojen kapinoita sai paavi aikaan täydellisen anarkiian, heikontaen siten kaikkia yhteisiä yrityksiä hänen sortovaltansa rajoittamiseksi. Jokaisessa elämän tärkeässä tapauksessa, jokapäiväisen työn lomassa, tunsi maallikko kirkon kaikkivaltiaan käden päällänsä; kirkon seitsemän sakramenttia pyhitti hänen vaelluksensa kehdosta hautaan. Paavilla oli rajaton valta kumota maallisen oikeuden tuomiot ja vapauttaa kansalaisvelvollisuuksista ja pyhimmänkin valan pitämisestä. Hän sitoi tahi päästi ei ainoastaan synnit maan päällä vaan vielä vapautti kiirastulesta haudan toisella puolella, aina sen mukaan kuin asianomainen osoitti katumuksensa - rahanmaksulla. Ja rahankiskominen mitä avonaisin ja törkein olikin vihdoin kaikkien kirkollisten laitosten ja menojen lopputarkoitus. Enemmän kuin mikään muu kansa oli Saksan "rehellinen ja uskonnollinen kansa" joutunut paavien lypsykarjaksi. Tämä alennustila nosti kyllä katkeraa vihaa isänmaan ystävissä ja veronmaksajissa. Ne surkuttelivat kyllä, että hyvä Saksan raha tulvaili Italian prelaattien taskuihin. Mutta eivät he tästä vihastaan saaneet voimia niiden kahleiden murtamiseen, joita oli lujiksi takonut hengellinen pimeys. Ainoa tehokas ase oli hengellinen uudistus ja herännyt omatunto. Valistuneimmat viidennentoista vuosisadan lopulla aavistivat ja kiihkeästi odottivat auringon nousemista keskiajan pitkän yön jälkeen.

Paavit eivät kuitenkaan ymmärtäneet ajan merkkejä. He eivät rahankiskomisessaan säästäneet ketään, ei edes papistoa, jonka verottamista valtion ja yhteiskunnan hyväksi he pitivät törkeimpänä rikoksena. Mutta omaksi edukseen veloittivat paavit papistoa sitä tuntuvammin. Niinpä täytyi piispojen lunastaa valtuskirjansa ainakin 10,000 guldenilla. Sen lisäksi täytyi heidän suorittaa rohkeita summia n.s. palliumista, joka kyllä ei ollut muuta kuin valkoinen villainen vyö, mutta juuri siihen oli yhdistetty viran itse pyhyys. Pappispaikkoja myytiin Roomassa julkisesti "kuten pörssissä ainakin". Niitä annettiin joskus rikkaille kauppahuoneille vuokralle. Miehen kunto ja kelpoisuus ei tullut kysymykseenkään. Itse paavi Hadrian valittaa, että Romassa kokit ja aasinajurit pääsivät tuottaviin papillisiin virkoihin. Mahtavat prelaatit saivat haltuunsa useita pappispaikkoja. Tulot niistä ne sitten antoivat vuokralle tahi hoitivat kappalaisten kautta, käyttäen semmoisina heillä palvelleita kokkeja, tallirenkejä, laulajia tahi ilveilijöitä. Nuoria aatelisherroja määrättiin kaupungeissa tuomiokapitulien jäseniksi. Mitään kirkollista tointa he eivät suorittaneet, vaan tekivät öillisillä retkillään kaikenmoista väkivaltaa porvareille ja hätyyttivät heidän naisiansa.

Minkälainen alhainen papisto oli, on jo tästä selvä. Maalaispapit elivät usein suuressa köyhyydessä ja heidän paras tulolähteensä olivat sielumessut, joita sentähden kiivaimmin puolustettiin vastaisia reformaattoreja vastaan. Naimattomuus kun oli heille säädetty, pitivät he julkisesti jalkavaimoja taloissaan, mutta sekin heille sallittiin määrättyä veroa vastaan. Munkit, nämät paavikunnan varsinaiset soturit, nimellisesti köyhyyteen ja kerjuulla elämiseen velvoitetut, elivät luostarin rikkailla varoilla upeasti ja harjoittivat luostarin ulkopuolella mitä ilettävämpää epäsiveyttä. Eräs benediktiinimunkki kertoi nauraen: "meidän miehemme syleilevät jokaista vastaan tulevata naista, eikä mikään palvelustyttö helposti pääse heistä suutelemattomana." Eivät olleet naisluostaritkaan paremmassa huudossa. Nunnat kävivät muodikkaasti puettuina tanssiaisissa ja toimittivat semmoisia luostareissaankin. Jotkut aikalaiset kertovat näistä luostareista suorastaan uskomattomia asioita.

Ja koko tämän suuren hengellisen koneiston päänä ja hallitsijana oli pyhä isä, Roman paavi. Jos olikin turmelus ylhäisessä ja alhaisessa papistossa kauhistuttava, niin tavattiin Pietarin valtaistuimella usein miehiä, jotka hekumallisuudessa, julmuudessa ja kaikenlaatuisissa rikoksissa etsivät vertaisiansa. Mainittakoon tässä esimerkkinä ainoastaan paavi Aleksanteri VI (1492-1503) joka jo 25:den vuoden ikäisenä korotettiin kardinaaliksi, ja Valencian arkkipiispana vietti mitä hurjinta elämää. Se ei estänyt hänen valitsemistansa paaviksi, jommoisena hän kehitti pahat viettinsä, kunnian- ja rahanhimonsa sekä irstaisuutensa huippuun saakka. Alituisesti vehkeili hän hankkiaksensa itselleen ja äpärälapsilleen, semminkin pojallensa Cesar Borgialle, joka rikoksissa oli isänsä vertainen, väkivallalla ja juonillansa ruhtinaallisia alusmaita. Paavilliset eivät kieltäneetkään tällaisia tosiasioita, vaan rohkenivat niitä julkeimmalla tavalla puolustaa. Niinpä kirjoitti Leo X:nen hoviherra Sylvester Prierio: "Epäilemätöntä on, ettei kirkolliskokous eikä koko maailmakaan voi tuomita tahi viralta panna paavia, vaikka tämä olisikin siksi rietas, että hän johtaisi joukottain ihmisiä perkeleen luo."

Valituksia kuului monelta taholta. Puhumattakaan kansarunoilijoista ja monenlaatuisista irvihampaista, nostettiin kyllä itse kirkolliskokouksissakin vakavia vaatimuksia kirkollisten olojen parantamisesta. Kun kovalta otti, täytyi paavien joskus suostua myönnytyksiin, mutta hienolla diplomatiiallaan tiesivät he piankin tehdä ne tyhjiksi. Yksityisiä hartaita intoilijoita ilmaantui tuon tuostakin, jotka yrittivät saada aikaan puhtaampaa elämää ainakin luostareissa. Mutta heidän ponnistuksensa rajoittuivat ainoastaan ulkonaisiin seikkoihin; itse juureen he eivät rohjenneet eivätkä ymmärtäneet tarttua. Sama oli laita niiden valitusten, joita maallisten hallitsijain puolesta nostettiin. Itse paavivaltaan eivät hekään rohjenneet koskea. Näennäisesti oli siis paavivalta vielä yhtä luja kuin niinä aikoina, jolloin paavit nöyryyttivät Saksan keisareita, ja jolloin Gregorius VII sai Henrikki IV katuvaisena polvistumaan eteensä Canossan linnassa. Mutta sittenkin oli paavi-istuimen perustukset monella tavalla ja monelta taholta ontoiksi kaivetut. Että sillä kuitenkin oli syvät juuret aikakauden ajatustavassa, sitä todistaa se sitkeä vastarinta, jota paavi refomatsioonin aikana ja sen jälkeen vielä saattoi asettaa jokaista uudistusta vastaan.

Ylläkuvatuissa oloissa ei voi olla puhettakaan mistään varsinaisesta uskonnollisesta elämästä, ei edes mistään ulkonaisesta kirkollisesta kurista. Jumalanpalveluksia suoritettiin tosin suurella loistolla. Kansa, hurmaantuneena kirkon mystillisistä menoista, taipui vielä nöyrästi, mutta Jumalan henki oli kokonaan kadonnut. Kirkon seremoniiat olivat muuttuneet ulkonaisiksi tempuiksi, joita konemaisesti suorittivat papit, ymmärtämättä niiden symboolista merkitystä paremmin kuin seurakunnan jäsenetkään. Suuret ja loistavat juhlakulkueet houkuttelivat kansaa muiden huvitusten puutteessa. Tätäkin kansan tarvetta koki kirkko monenmoisilla keinoilla tyydyttää. Semminkin pääsiäisaikana, jolloin kristityn tietysti tulee iloita, muuttui kirkko varsinaiseksi teaatteriksi, jossa näyteltiin kohtauksia Kristuksen elämästä ja kärsimisestä. Mitä tässä joskus saattoi olla ylevätäkin, se höystettiin kaikellaisilla ilveilyillä, joissa tyhmä perkele oli päähenkilönä, ja tehtiin viittauksia paikkakunnallisiin oloihin ja henkilöihin säästämättä pappeja ja munkkeja. Koko meno muuttui suorastaan karnevaali-ilveilyksi, kansanhuvien alhaisimmaksi laaduksi. Maaseutupappi, joka ei voinut komeilla teaatterinäytöksillä kilpailla kaupunkien kanssa, teki kuitenkin parastansa itse ruveten ilveilijäksi. Mikä matki kukonlaulua, olihan kukko valppauden esikuva, mikä hanhena kaakotti; mikä kiskoi aasin kirkkoon, olihan aasi ollut todistajana Jesuksen syntymisessä; mikä kertoi ruokottomia juttuja papeista ja munkeista, jopa itse pyhästä Pietarista. Semmoinen oli ilo Kristuksen ylösnousemisen johdosta.

Kristuksen lunastustyö ja vanhurskaus uskosta oli kokonaan joutunut unohduksiin. Ei ollutkaan kellään luvallista lähestyä tätä ankaraa tuomaria, joka tavallisesti kuvattiin ruoska kädessä. Välittäjänä oli käytettävä hänen äitiänsä, pyhää Jumalansynnyttäjää neitsy Mariaa. Kuvaava on eräs kertomus papista, joka hyvin hartaasti ja säännöllisesti luki "Avemariansa". Hänelle ilmestyi itse Kristus, joka sanoi: "Äitini on hyvin mielissään tästä rukouksestasi ja rakastaa sinua sentähden, mutta muista kuitenkin minuakin rukoilla." Pappi vastasi: "Herra, en tiedä kuinka sinua rukoillaan." Myöskin pyhää Annaa, Marian äitiä, josta emme mitään tiedä, ruvettiin yhä yleisemmin ja hartaammin välittäjänä rukoilemaan. Näiden lisäksi oli vielä epälukuinen joukko pyhimyksiä, miehiä ja naisia. Heillä oli itse kullakin eri armolahjat ja tehtävät. Jokaisella maalla, kaupungilla ja kylällä oli oma suojeluspyhimyksensä, niinpä esim. Suomella pyhä Henrik. Samoin jokaisella ammattikunnalla: opiskelevalla nuorisolla pyhä Gregorius; juristeilla p. Ivo, maalareilla p. Lukas, suutareilla p. Crispinus j.n.e. Ruttotaudista pelasti p. Rochus, silmätaudeista paransi p. Ottilia.

Rukoilevan into kiihtyi, jos näistä pyhimyksistä oli saapuvilla joku aineellinen muistomerkki, vaikkapa vaan hammas tahi muu luupalanen, vaatetilkku tai hiussuortuva. Muunlaatuisiakin pyhiä jäännöksiä löytyi monenmoisia: palanen Noan arkkia, Moseksen ja Aaronin sauvaa, Kristuksen kehtoa ja ristiä. Näitä kallisarvoisia esineitä möivät lukuisat kulkukauppiaat. Jokaisen kirkon täytyi niitä hankkia suuri kokoelma, sillä niistä riippui paikan pyhyys ja uskovaisten luku, sekä niistä kertyvät tulot. Erittäin kallisarvoisia olivat neitsy Marian ja Kristuksen vaatekappaleet, ja runsas varasto heillä näyttää olleenkin, sillä Kristuksen ihokkaita on useampia, enin tunnettu Trierissä, jossa se vielä meidän aikanamme on pantu näytteelle uskovaisten palveltavaksi, tuottaen ne runsaita anekkia ja terveyttä sairaille. Niinkin järkevä ja hurskas hallitsija kuin reformatsioonin aikuinen Saksenin vaaliruhtinas Fredrik Viisas, oli erittäin ahkera pyhien jäännösten kokoilija. Wittenhergiin perustamallensa kirkolle lahjoitti hän niitä runsaan kokoelman. Erittäin tuottavia apulähteitä paavien pohjattoman rahatarpeen täyttämiseksi olivat pyhiin vaellukset. Vaikka epälukuisilla kirkoilla oli syntien anteeksi antamisen aarre, olivat kuitenkin toiset erittäin suosittuja, semminkin tietysti itse Rooma. Mutta matka sinne oli sekä vaivaloinen että kallis. Sentähden oli Roomaan vaeltaville keksittävä joku erityinen viehätin. Sitä varten sääsi paavi Bonifacius VIII, että vuotena 1300 oli vietettävä riemuvuosi, jolloin Roomaan vaeltajille oli myönnettävä erityisesti vaikuttava synninpäästö. Yritys menestyi siksi loistavasti, että paavi Clemens VI julisti vuoden 1350 riemuvuodeksi, ja paavi Paavali vihdoin määräsi lopullisesti joka 25:nen vuoden riemuvuodeksi. Tiedettiin kyllä että kertyneet rahat käytettiin paavien ja heidän suosikkiensa, miesten ja naisten, irstaan elämän ylläpitämiseksi. Sitä ei voitu Paavilaisten puolelta kieltääkään. Mutta, sanoivat he, kun sinä ostat haluttua tavaraa kauppamieheltä, et kysy etkä huoli mihin hän käyttää rahasi. Siinä kylliksi, että sinulla on tavara kädessäsi. Ja siihen tyytyivät kai hurskaat vaeltajat.

Viisikolmatta vuotta oli sittenkin pitkä aika, kun menot olivat jokapäiväisiä. Täytyi siis hankkia myös jokapäiväisiä tuloja. Siihen oli anekkikauppa omansa. Rahalla saatiin anekkia tehdyistä ja vasta tehtävistä synneistä, vapautusta kiirastulesta ostajalle itselle ja jo aikoja sitten kuolleille, jos joku säälistä otti vainajan puolesta maksaaksensa. Siinä ei suinkaan myyjä tinkinyt. Auliisti voitiin ostaa vapautta kiirastulesta esim. 50,000 vuodeksi, mutta olihan ijankaikkisuus loppumaton, ja oli siis vielä tilaisuus ostaa sitä vaikka kuinka moneksi tuhanneksi vuodeksi.