Munkki- ja nunnaluostareita oli epälukuisia ja yhä uusia syntyi. Niiden asukasten laiskuus ja irstaisuus oli kyllä tunnettu ja jokaisen suussa. Mutta sittenkin pysyi kansassa jonkinmoinen kunnioitus heitä kohtaan. Täytyyhän hämmästyä, kun näkee semmoisen hurskaan ja oppineen nuoren miehen kuin Lutherin, astuvan luostariin löytääksensä siellä rauhaa sielullensa. Olihan se tosiasia olemassa, että nämät miehet ja naiset olivat luopuneet maailmasta pyhittääksensä elämänsä yksinomaan Jumalalle. Olihan niissä ainakin jonkinmoinen pyhyyden loiste verrattuna maallikkopappeihin. Sentähden olikin munkeilla suurempi vaikutus kansaan. Ahkerammin kuin papit saarnasivat he, semminkin dominikaanit ja fransiskaanit. Kansa kävikin mieluummin ripillä luostarikirkoissa kuin seurakuntakirkoissa, josta syntyi kateus maallikkopappien ja munkkien välillä sekä alituiset riidat ja epäjärjestykset. Erittäin tärkeänä keinona, jolla maallikot saatiin kiintymään luostareihin, olivat n.s. veljeskunnat, jotka valitsemansa oman pyhimyksen palvelemista varten kokoontuivat juhlapitoihin siihen luostariin, johon veljeskunta oli liittynyt. Veljeskunnat olivat muodostetut keskiajan ammattikuntien tapaan, jäseninä oli niissä sekä miehiä että naisia, ja juhlapidot muuttuivat vähitellen mitä iloisimmiksi jopa riettaiksikin kemuiksi. Mutta sen ajan käsityksen mukaan siinä ei ollut mitään loukkaavaa. Jos juotiin ja mässättiin, niin tapahtuihan se pyhimyksen kunniaksi.

* * * * *

Ihmissydämmeen on häviämättömästi juurtunut synnintunne ja käsitys Jumalan vihasta syntiä vastaan. Henki janoo ja isoo, ja kun se ei löydä tietä sen tykö, jolla on elämän vesi, ja joka kutsuu luoksensa työtä tekevät ja raskautetut, kokee se omin neuvoinsa etsiä sitä rauhaa Jumalan kanssa, joka sille on välttämätön. Uhri oli pakanuuden keino jumalien lepyttämiseksi, ja se onkin ilmestystä puuttuvalle ihmiskunnalle luonnollinen. Uhrikäsitys oli pakanuudesta siirtynyt kirkkoon, kun se oli unohtanut, että se uhri, joka Jumalalle kelpaa, on murheellinen henki ja särjetty sydän. Pimeydessä vaeltaen etsivät ihmiset Jumalaa, multa hän oli liian korkealla ja istui vaan tuomitsemassa syntisiä. Lähestyä häntä isänä ei rohjennut syntinen muuta kuin Jumalan suosikkien, pyhimysten turvissa.

Ne, jotka syvimmin tunsivat syntinsä ja Jumalan vihan, yrittivät muun muassa paastoilla ja lihan kurittamisella sovittaa Jumalaa, mutta he saivat myös kokea, ettei se tie ikinä vie etsittyyn rauhaan ja sovintoon. Suurin joukko taas oli tuhlaajapojan tilassa, kauvas eksyneenä armahtavan isän kodista, eikä hänelle kukaan neuvonut paluumatkaa. Maailman ravalla täytyi hänen tyydyttää kalvaavaa nälkäänsä. Kuten sopimaton ruoka vaikuttaa tauteja ruumiissa, samoin synnyttää terveen henkisen ruoan puute sielutauteja. Keskiajan historia kertoo meille aikakautisista hengellisistä taudeista, jotka raivoivat kuten rutto ainakin, tarttuvaisena. Kirkko opetti, että Jumala oli sovitettava ulkonaisilla töillä, joista semminkin ansiollisia oli lihan kiduttaminen. Suurten maanvaivojen sattuessa, semmoisten kun esim. musta kuolema neljännentoista vuosisadan keskivaiheella, tuntuivat ne Jumalan vihasta lähteneiltä ja oli Hän siis erityisillä katumuskeinoilla sovitettava. Keksittiin niitä jos jonkinmoisia. Merkillisimpiä ilmauksia tällä alalla ovat n.s. flagellantit, itsensäruoskijat. Muodostui suuria joukkokuntia, miehiä ja naisia, jotka vaelsivat, papit ja ristit edellään, kylästä kylään, kaupungista kaupunkiin, laulaen katumusvirsiä ja vartaloa myöten alastomina, ruoskivat ne itseänsä veriin saakka. Melkein yli koko Europan levisi tämä tauti raivoten toista vuosisataa. Aluksi suosivat sitä paavit ja kirkonmiehet, mutta epäjärjestykset kävivät vihdoin niin suuriksi, että flagellanttien kulku ankarasti kiellettiin jopa vihdoin rangaistiin roviolla polttamisella. Siinäkin esimerkki, kuinka ihmishenki harhailee pimeydessä, kun siltä puuttuu Jumalan ilmestys.

Kuten jo on kerrottu, pidettiin katolisessa kirkossa vaellukset pyhiin paikkoihin erittäin ansiollisena ja runsaasti syntien anteeksi antamasta tuottavina. Miltä synkeämmäksi maalliset olot kävivät alhaisen kansan sortamisen, herrojen keskinäisten sotien ja vihdoin Turkin yhä uhkaavamman vallan kautta, sitä hartaammin oli apu hankittava myöskin pyhiinvaelluksilla. Yleensä sairaaloisessa hengellisessä mielentilassa syntyi tästäkin ajoittain varsinainen tauti. Kysymyksessä oli vaan, missä oli löydettävä pyhin ja siis tehokkain paikka. Rooma se kyllä oli, mutta sinne toki ei monikaan voinut vaeltaa. Jokainen pappi koetti saada oman kirkkonsa erittäin pyhäksi tunnustetuksi, ja kokoeli sitä varten yhä merkillisempiä jäännöksiä. Keinot olivat monenmoiset. Yksi esimerkki vaan. Messussa kohotti pappi ehtoollisleivän (monstransin) kansan katseltavaksi ja palveltavaksi, jolloin leipä muuttui Kristuksen todelliseksi lihaksi ja vereksi. Se oli kuitenkin uskoa siihen mitä ei näe. Mutta eräässä Brandenburgin pienessä kaupungissa Wilsnachissa oli tapahtunut se ihme, että leipä oikein ihmisten nähden muuttui veriseksi lihaksi. Paikan erityinen pyhyys oli sillä taattu, joten siitä tuli sangen käyty vaelluspaikka. Yhtä vähän kuin voimme löytää syyn, miksi raivoo milloin mikäkin tauti, yhtä vähän voimme tyydyttävästi selittää henkisten tautien syitä. Vuonna 1475 puhkesi semmoinen äkkiarvaamatta Saksassa ja kasvoi valtaavaksi liikkeeksi. Elävästi kuvaa sitä samanaikuinen saksalainen kronikoitsija Konrad Stolle. Hän kertoo, kuinka semminkin Thyringenin, Frankenin ja Hessenin maakunnissa suvella 1475 nuoria ihmisiä kahdeksan vuoden ikäisistä saakka vanhempien ja isäntien tietämättä kokoontui parinsadan suuriin joukkoihin ja lähtivät laulaen matkaan, punanen risti edellä, vaeltaaksensa "pyhän veren" luo Wilsnachissa. Siinä ei auttanut äitien kiellot ja rukoukset, ja jos lähteviä väkivallalla pidätettiin, joutuivat he raivoon ja sairastuivat. Sinänsä lähtivät he ilman rahaa, kerjäten ruokaa armeliailta ihmisiltä. Joukot paisuivat matkalla ja tauti levisi leviämistään. Äidit jättivät pienet lapsensa, palvelijat isäntänsä, tietämättä mihin oikeastaan mentiin, voittamattoman halun pakottamina. Kaupunkien täytyi vihdoin sulkea heiltä porttinsa eikä muu kuin joukkokuolema, joka syntyi tavattoman suurissa ja huonosti varustetuissa ihmislaumoissa, saanut villitystä ehkäistyksi. Tämänlaisia joukkokulkueita tapahtui tuon tuostakin mihin milloinkin, kuten esim. "mustan jumalan äidin" luo Altottingissä 1489, "pyhän veren" luo Sternbergissä 1492, vieläpä 1500 "pyhän Annan pään" luo Dyrenissä.

Näin vei hengellinen nälkä ihmisiä suoranaiseen raivoon. Mutta tässä paksussa pimeydessä pilkisti kuitenkin jokunen valonsädekin. Varsinaisia terveitä hengellisiä herätyksiä tapahtui aika ajoin kirkon ulkopuolella. Semmoinen oli se herätys etelä-Ranskassa, joka sai alkunsa Albigeois'en kylässä 12:nen vuosisadan lopulla. Siihen liittyneet ovat tunnetut yleensä Albigensien nimellä. Valtio ja kirkko käytti kaikkia keinojansa näiden hiljaisten kristittyjen kukistamiseksi, edellinen vainoten heitä leppymättömillä sodilla, jälkimäinen asettamalla varsinaisen tuomiolaitoksen, inkvisitsioonin nimellä, urkkimaan kerettiläisyyttä ja hävittämään kerettiläisiä kidutuksella ja polttorovioilla. Inkvisitsioonin ilkityöt täyttävät ihmiskunnan historian mustimpia lehtiä ja satatuhansittain luetaan sen uhreja. Mutta valtion miekka vaikka liittyneenä kirkon kerettiläisrovioihin ei pysty tukehuttamaan Herran henkeä, missä se todellakin on saanut jalansijaa ihmissydämmessä. Marttyyrien veri on se, joka kostuttaa Herran kylvämää siementä ja tekee sen hedelmälliseksi. Vielä tänä päivänäkin elää Albigensien jälkeläisiä Piemontin vuorilaaksoissa Valdensien nimellä.

Neljännentoista vuosisadan keskivaiheilla nousi paavikirkon väärinkäytöksiä, myöskin pappien naimattomuutta, vastustamaan Oxfordin yliopiston professori Juhana Wiclif. Hän vaikutti ei ainoastaan opettajana vaan antoipa hän 1376 itse parlamenttiin memoriaalin kirkon "antikristillisyydestä". Paavi sai häntä vastaan aikaan oikeudenkäynnin, mutta sekä yliopisto että kansa kannatti Wiclifiä siksi lujasti, ettei rohjettu häntä langettaa harhauskoisena. Siitä huolimatta jatkoivat munkit ja papit taistelua, ja saivat vihdoin Lontoon yliopiston julistamaan hänen oppinsa vääräksi. Mutta sekään ei auttanut. Wiclif pysyi kuolemaansa saakka 1384 pappisvirassa jopa käänsi raamatun englanniksi. Konstanzin kirkolliskokous 1428 vihdoin vahvisti Lontoon yliopiston tuomion ja purkasi voimattoman vihansa polttamalla Wiclifin luut. Hänen oppilaitaan, joita sanottiin Lollardeiksi, koetettiin kirkon tunnetun tavan mukaan hävittää, mutta vielä reformatsioonin aikana oli heistä tuntuvia jälkiä ainakin yksityisissä perheissä. Tosikristityitä, vaikka eivät suoranaisesti nousseetkaan kirkon harhaoppia vastaan, oli itse kirkonkin helmassa. Mainitsemme niistä ainoastaan n.s. mystikoihin kuuluvat dominikaanimunkit Eckartin ja Taulerin, hartaasti uskonnollisina miehinä, joiden opin mukaan kristityn tulee hiljaisessa miettimisessä sulautua jumaluuteen, kuollen omasta itsestänsä ja koko aistimaailmasta, omistaaksensa siten korkeimman hyvän, itse Jumalan. Tauler vaikutti tuntuvasti Lutheriin, joka myös julkaisi samaan suuntaan kuuluvan tuntemattoman papin kirjoittaman "Saksalaisen teologiian". Mystikot lukuisine oppilaineen olivat nekin jonakuna terveellisenä suolana, vaikka eivät ajatelleet kirkon puhdistamista eivätkä siihen kyenneet.

Mutta tuuli puhaltaa, etkä tiedä mistä se tulee eikä mihinkä se menee. Kaukaisessa Röhmissä joutuivat Wiclifin kirjat slaavilaisen talonpojan pojan Juhana Hussin, s. 1369, käsiin. Hän opiskeli Pragin yliopistossa, jossa hän saavutti jumaluusopin bakkalaureuksen arvon. Semmoisena piti hän luennoita yliopistossa ja saarnasi Betlehemin kirkossa Wiclifin hengessä. Vaikka tämä oppi oli kielletty, liittyivät Hussiin useat yliopiston opettajat, ja hänen saarnansa vaikuttivat ei ainoastaan yleisöön vaan itse kuningas Wentseslaukseen. Mutta kirkko valvoi etujansa, Huss julistettiin pannaan, ja oikeudenkäynti häntä vastaan nostettiin 1410. Itse Pragin kaupunki julistettiin "interdiktiin", s.o. kaikki kirkot suljettiin eikä suoritettu mitään kirkollisia toimituksia: vihkimisiä, kasteita ja hautauksia. Huss muutti silloin kuninkaan kehoituksesta maaseudulle ja sai siellä lukuisia ja hartaita uskovaisia semminkin maan aatelistossa. Liike levisi ja kävi paavikirkolle uhkaavaksi. Asiata arvostelemaan ja tuomitsemaan kutsuttiin kokoon kirkolliskokous Konstanziin silloisen kuninkaan Sigismundon käskystä, ja Huss, jolle kuningas oli antanut suojeluskirjan, saapui sinne oppiansa puolustamaan. Mutta Huss tuomittiin kerettiläiseksi, ja koska semmoiselle tehty vala, paavilaisten opin mukaan ei ole sitoava, rauhoittui Sigismundon omatunto, ja hän suostui Hussin polttamiseen 1415. Sanotaan Hussin, joka urheasti kesti pitkällistä kidutusta roviolla, lausuneen: Ne polttavat nyt hanhen (Huss merkitset; hanhea), mutta on tuleva joutsen, johon eivät pysty. Hussilaisliike hairahtui sen jälkeen varsinaiselta hengelliseltä alalta valtiolliseen, syntyi mitä verisimpiä sotia ja kauheinta hävitystä. Hussin ja hussiitien nimi oli sentähden mitä kiihkeimmin vihattu, eikä pahemmin voitu solvaista toisin ajattelevaa, kuin syyttämällä häntä hussilaisuudesta. Sillä oli hän jo leimattu polttorovion ansainneeksi. Hussin oppia ei voitu sittenkään kokonaan tukehuttaa. Suotiinpa sen tunnustajille vihdoin jonkinmoinen uskonvapaus, muun muassa kalkin nauttiminen Herran ehtoollisessa. Se jo oli tuntuva nöyryytys paavikirkolle. Mutta vaino alkoikin uudestaan, voimatta kuitenkaan kokonaan hävittää hussilaisia, jotka vieläkin elävät pienenä seurakuntana "Böhmiläisten veljesten" nimellä.

Siten tunkeutui erihaaroilta hengellisen valon säteitä kirkon haljenneiden muurien lävitse. Mutta kirkon itse perusteita uhkasi vähitellen elpyneet tieteelliset harrastukset. Kansanvaellukset ja niitä seuraava yleinen häviö oli saattanut vanhan kreikkalais-romalaisen kulttuurin kokonaan unohdukseen. Jumaluusoppi yksin edusti tiedettä, mutta kirkolliskokoukset olivat lopullisesti määränneet sen sisällyksen. Oppineiden asiaksi jäi yksinomaan määrättyjen opinkappaleiden rakentaminen filosooffiseksi järjestelmäksi. Vallassa oleva filosofia perustui taas keskiajalla kreikkalaisen ajattelijan Aristoteleen oppijärjestelmään. Kristinusko oli sovitettava siihen, ja epäilys Aristoteleen erehtymättömyydestä oli suoranainen rikos tieteen pyhyyttä vastaan. Pyhä raamattu oli kokonaan syrjäytetty, ja jumaluus-oppi kuivui sentähden pelkäksi muodollisuudeksi ja viisasteluksi. Tämä oppisuunta sanottiin skolastiikiksi, kouluopiksi, ja sen mukaan ratkaistiin kaikki hengelliset kysymykset.

Mutta jo 13:nella vuosisadalla tuli, ensin Italiassa, vanhojen kansojen kirjallisuus uudestaan tunnetuksi. Siinä avautui aivan uusi maailmankäsitys, siitä opittiin arvostelemaan ihmiselämätä, yhteiskuntaa ja valtiota toiselta kannalta kuin ummehtunut kirkko oli säätänyt. Tiede vapautui entisistä kahleistaan. Tämän suunnan miehet, joita yleensä sanottiin "humanisteiksi", harrastivat etenkin vanhojen kielten ja vanhojen klassikojen tuntemista. Tutustuen vanhan ajan raittiiseen valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen elämään, täytyi heidän luonnollisesti asettua kirkon säätämiä munkki- ja nunnaluostareita, pappien naimattomuutta, rehellisen työn ja maallisen yhteiskunnan halveksimista vastaan. Mutta hengellistä valoa humanistit eivät voineet löytää kirjallisista aarteistaan. Ne rakensivat turmeltumattoman muka ihmisluonteen pohjalle, ja se ulkonainen sivistys, joka oli heidän ihanteensa, pysyi yksinomaan esteettillisenä. Humanistien siveellinen käsitys ei vetänyt vertoja heidän tieteelliselle syvyydelleen. Uskonnollisella alalla tiede ei voi mitään rakentaa, se voi ainoastaan raivata tietä hengelliselle uudistukselle. Humanismin (eli renässansin, joksi sitä myös sanottiin) kirkkoa vastustavat opit lensivät kyllä yli koko Europan. Mitään hengellisiä uudistusta syvemmässä merkityksessä siitä ei ollut odotettavissa. Reformatsioonin historiassa tulemme tuntemaan tämän suunnan etevimmän edustajan Saksassa, mainion Erasmuksen. Hän oli, kuten humanistin tuli olla, hieno ja suuresti oppinut; hän taisteli kyllä kirkon ulkonaisia väärinkäytöksiä vastaan, mutta hän oli horjuva, pelkuri, itserakas, ja peräti vieras kristillisen hengen vaikutuksille. Reformatsioonin puolella oli hän kyllä, niin kauvan kun hän luuli, että kysymyksessä oli vaan vanhan vaatteen paikkaaminen uudella veran tilalla, mutta hän muuttui vastustajaksi, kun vaino ja vaiva tulivat sanan tähden. Samoin kävi monen tämän suunnan miehen, joka siivosti vaipui kirkon helmaan takaisin kun tosi tuli eteen. Muurinsärkijöinä olivat he toimineet, mutta he poistuivat, kun alkoi varsinainen rakennustyö. Ainoastaan missä elävä usko liittyi tieteelliseen harrastukseen, niin kuin Melanchtonissa, joka myös luettiin humanisteihin, kantaa se satakertaisen hedelmän.