Näin tapaamme kaikkialla, semminkin Saksassa, viidennentoista vuosisadan lopulla levotonta odotusta yhteisessä kansassa, tiedemiehissä ja Saksan kirjavassa ritaristossa, joka syvimmin tunsi isänmaansa nöyryytyksen, ja joka kyllä olisi ollut valmis paljastamaan tupestaan aina helposti irtaantuvan miekkansa, jos miekka olisi voinut oloja parantaa. Että silloinen tila oli mahdoton kestämään, siitä oli kyllä sairaaloinen aavistus kaikissa kansan kerroksissa. Kaikkialla tuntui mielissä jonkinmoinen painajainen, mutta samassa voimattomuus sen karkoittamiseen. Missä oli se, joka ilmilausuu vapauttavan sanan, missä se, joka vihdoin puhuu julki hämärät tunteet, herättää nukkuvat ja puhdistaa ummehtuneen ilman Ihmiset kysyivät, Jumala vastasi.

Kun olevat elämänmuodot menettävät elähyttävän henkensä, ja siten muuttuvat pelkäksi kuolleeksi ja kuolettavaksi kaavaksi, silloin murtaa uusi henki niiden kahleet, kuinka raudankovilta näyttänevätkin. Luoden uusia muotojakin, avaa se uusia teitä ihmiskunnan edistymiselle. Roman maailmanvalta oli keisari Augustuksen aikana mahtavuutensa ja loistonsa huipulla. Mutta se oli semmoisenaan suorittanut loppuun historiallisen tehtävänsä. Aika oli täytetty, ja Jumala lähetti poikansa maailmaa sovittamaan ja uudistamaan. Roman vallan ja sen mahtavien epäjumalien täytyi nöyrtyä kahdentoista, häväistyksen merkkiä, ristinpuuta, kantavan kalastajan edessä.

Uusi Romalainen maailmanvalta oli paavikirkkona noussut kaikkivoivaksi. Historiallinen tehtävä oli silläkin aikanaan ollut, mutta sen komea ulkomuoto oli menettänyt juurensa ihmisten mielissä. Senkin aika oli täyttynyt, ja sentähden se ei voinut koko ulkonaisella mahtavuudellaan ja maallisen miekan avustamana, puolustautua yksinäistä, Jumalan hengessä taistelevaa, talonpoikaista munkkia vastaan. Halvimpien välikappalten kautta toteuttaa Jumala suuret aikomuksensa, ettei hänen kunniansa hämmentyisi.

Pakanallisessa Romassa sanottiin: Augurit eivät voi olla nauramatta katsellessa toinen toistansa silmiin. Kuinka mahtoikaan kastetussa Romassa "pyhän isän" hovi, lasien kilistessä, iloisten kaunottarien hurmaavassa tuoksussa, nauraa sekä "isän" että hänen ympäristönsä pyhyydelle. Uusi Babeli oli niittämiselle kypsä, milloin vaan Jumala katsoi hyväksi lähettää viikatteensa.

II.

Ase taotaan.

Saksan Thyringenin vuoriseudussa asui ja toimi reipas talonpoikaissuku isiltä perityssä vuorimies-ammatissa. Yksi sen jäsenistä Hannu, sukunimeltään Luther, muutti kotikylästään Möhrasta vaimonsa Margreta Zinglerin kanssa Eislebenin kaupunkiin, arvattavasti parempaa toimeentuloa hankkiaksensa. Mutta köyhyys sittenkin kovasti rasitti nuorta perhekuntaa, kerrotaanpa, että vaimon täytyi selässään kantaa kotiin mistä milloinkin polttoaineeksi kootut risut. Semmoisissa oloissa muodostuu ihmisen luonne tavallisesti ankaraksi jopa kovaksikin. Jokapäiväiset huolet katkeroittavat mielen, eikä sen aikuinen yleinen elämäkään kaikkine rasituksineen, ollut omiinsa antamaan sijaa hellille tunteille.

Aineellinen ja hengellinen tila oli Hannu Lutherin perheessä luinen aikalaistensa kaltainen Kova työ tuotti niukan jokapäiväisen leivän, mutta vähän lomaa hengen tyydyttämiseksi. Kirkon menoja kunnioitettiin, sen sääntöjä noudatettiin uskollisesti. Vuori-työn suojeluspyhimystä, pyhää Annaa, palveltiin vanhoja tapoja noudattaen. Mutta tämä kaikki oli vaan ulkonaista tekoa, jota suoriteltiin koneellisesti, koska niin piti olla, samoin kuin työ suoritettiin kaivoksissa. Sisällinen vakaumus oli järkähytetty. Uskonto ei tuottanut mitään tyydytystä hengen kaipuulle.

Marraskuun 10 p:nä 1483 syntyi Eislebenissä Hannu Lutherin ensimmäinen lapsi, vastainen "Saksan suurin mies", joka kasteessa sai nimen Martti. Arvattavasti jatkuvan taloudellisen ahdinkotilan tähden muutti perhe puolen vuoden perästä Mansfeldiin. Sen aikuinen kotikuri oli kaikkialla, mutta semmenkin köyhissä talonpoikaisperheissä, ankara, ja koko ankaruudessaan sai sitä Martti-poika kokea. Epäilemättä asui vanhempien sydämmissä rakkautta heidän ensisyntyneeseensä; lukumieheksi aikoikin isä hänet kasvattaa. Mutta tämä rakkaus ei tietänyt mitään hellyydestä. Vanhempien tahto oli ehdottomasti noudatettava, ja ruoskiminen pienestäkin erehdyksestä oli paras kasvatuskeino, minkä äitikin tiesi. Kodissaan ei oppinut Martti tuntemaan mitään anteeksi antavaa rakkautta isässä ja äidissä, ja mitä nämät tiesivät opettaa hänelle taivaallisesta isästä ei ollut muuta kuin se yleinen kansankäsitys, että Jumala on armahtamaton tuomari, joka säälittä etsii ja rankaisee syntiä. Yhtä vauhko oli lapsi vanhempiensa kuin Jumalansakin edessä. Kodissaan rangaistiin häntä usein ilman että hän käsitti rangaistuksen oikeutusta, mitä olikaan hänellä odotettavana vanhurskaalta Jumalalta! Sentähden oli hänen niin vaikeata uskoa armoon ja sovitukseen Jesuksen kautta, joka, mikäli hänestä ollenkaan puhuttiin, niinikään kuvattiin pelkästään ankaraksi tuomariksi.

Myöhemmin osasi Martti paremmin arvostella vanhempiansa ja heidän menettelyänsä rakkaudesta lähteneeksi. Hän myönsi, että vanhemmat olivat hänen parastaan tarkoittaneet, ja lapsellisella kunnioituksella ja kiitollisuudella kohteli hän heitä koko elinaikanaan. Lellittelevät vanhemmat eivät suinkaan saavuta lastensa suurinta rakkautta, se on vanha kokemus. Jos kotikasvatus tekikin lapsen araksi, itseensä suljetuksi, alituisesti rangaistusta pelkääväksi, niin että hän saattoi kavahtaa putoavaa lehteä, kuten hän vanhempana kertoi, ei se kuitenkaan voinut kokonaan tukehuttaa sitä reippautta ja lapsellista iloa, joka oli hänen luonteellensa omituinen. Päinvastoin täytyy meidän huomata, että se lujitti hänen talonpoikaiseen luonteeseensa juurtunutta itsenäisyyttä ja vastustusvoimaa jopa uhkamielisyydeksi ja kiihkeäksi tulisuudeksi. Nuorena miehenä, vapaammaksi päästyänsä, hän olikin hilpeä ja iloinen, rakastaen seurustelua kumppanien kanssa, musiikkia ja laulua, vaikka hänen sydämmensä syvyydessä yhä asui katkera synnintunto ja leppymättömän Jumalan koston pelko. Näistä monenkaltaisista ja ristiriitaisista lapsuuden tunnelmista huomaamme tuntuvia jälkiä kaikissa hänen elämänsä ihmeellisissä vaiheissa.