Usko kilpenään ja rukous ainoana aseenaan seisoi Luther pelotonna Jumalan sanan vankalla kalliolla hänen työtänsä ja henkeänsä uhkaavimpien vaarojen hetkinä. Rukouksillaan tukki tämä uskonsankari jalopeurojen suut, asetti myrskyt, pidätti miekat. Hänen voimansa salaisuus oli siinä, että se Jumala, jolle hän esitti tarpeensa, huolensa ja tuskansa, oli hänen edessään niin elävänä persoonana kuin ikinä maallinen isä lapsensa edessä. "Vaikka vanhat kronikoitsijat eivät saakaan meitä uskomaan, että Luther Wartburgissa viskasi mustetolpponsa perkelettä vastaan, jonka hän luuli elävänä näkevänsä edessään, - niin on kuitenkin totta, että hän siellä taisteli perkeleen kanssa. Ne valtaavat tapaukset, joissa hän oli ollut mukana, se suunnattoman suuri edesvastaus, joka painoi häntä, hänen täydellinen yksinäisyytensä ja pakollinen toimettomuutensa, hänen sieluntuskansa alotetun työn kohtalon tähden, ruumiilliset kärsimykset, tämä kaikki oli kyllä omansa herättämään hänen sielunsa syvyydessä uinailevan synkkämielisyyden. Ihmekö siis, että hän luuli näkevänsä helvetin voimat ruumiillisessa muodossa. Kevytmielinen pila nauraa hänen perkeleenuskoa. Mutta Luther oli itse taiteellisesti luova persoonallisuus, kova kuin timantti, eikä mikään kylmän, värittömän ajattelemisen mies, ja hänen maailmankäsityksensä oli kyllä hänen sisimmän olentonsa kaltainen: hän ei taistellut kristillisen totuuden, vaan Herran Kristuksen puolesta; ei raamattukirjan, vaan siinä elävän Jesuksen Kristuksen puolesta; ei paavilaitoksia, vaan Antikristusta vastaan; ei valhetta, vaan perkelettä vastaan. Se joka surkuttelee tämän miehen 'taikauskoa', se joka paheksuu, ettei hän pysähtynyt aistimaailman ilmausten kynnykselle, vaan mursi auki henkimaailman portit, se on liian pieni käsittämään Lutherin suuruutta."
Valtiolliset ja yhteiskunnalliset kysymykset kasaantuivat hänen ympärilleen, mutta kuinka houkuttelevilta ne näyttivätkin hänen työnsä menestymiselle, eivät ne sittenkään eksyttäneet häntä; jokaisen ajatuksen siitä, mikä saattoi näyttää maallisten etujen kannalta hyödylliseltä, hylkäsi hän ratkaisevasti. Historia todistaa, että hänen pysymisensä yksinomaan uskonnollisella pohjalla ja hänen vastustajiensa alituinen takertuminen valtiollisiin vehkeisiin pelasti reformatsioonin epätoivoisimmiltakin näyttävistä vaaroista. "Luther ei palvellut lihaa, vaan henkeä, hän ei tahtonut hallita ruumista, vaan sielua; hän ei ollut mikään yhteiskunnallisen emansipatsioonin taistelija, vaan omantunnon vapauttaja, ei mikään kansanvapauden vartija, vaan evankeliumin, pyhän hengen, rakkauden ja uskonnon väkevä suojelusmuuri." Mutta kaikki tämä, omantunnon vapaus, yhteiskunnallinen emansipatsiooni, kansanvapaus, ne ovat suljetut uskonnolliseen uudistukseen, niinkuin sydän on suljettu pähkinän kuoreen. "Etsikäät ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin kaikki nämät teille annetaan."
"Jos teillä olisi usko niinkuin sinapin siemen, niin te taitaisitte sanoa tälle vuorelle: siirrä sinut tästä sinne." Epäuskoinen pudistaa päätänsä, mutta loistavammin eivät ole nämät sanat toteutuneet milloinkaan kuin Lutherin reformatsioonissa. Lutherin usko siirsi keskiajan järkähtämättömältä näyttävän alppivuoren ihmiskunnan hartioilta, raivaten tien avonaiseksi uudelle edistymisen aikakaudelle.