Kaikesta herttua Yrjön vastustuksesta huolimatta tunki evankeliumi yhä enemmän Sakseniin, ja sen mukaan kiihtyi siellä vainokin. Vainotut kääntyivät Lutherin puoleen pyytäen neuvoa. Tämä vastasi yksityisessä kirjeessä, jossa hän ankarasti moitti herttuata, ja sanoi, että niiden, jotka Jumalan sanan mukaan ovat vakuutetut, että pyhä ehtoollinen on nautittava molemmissa muodoissa, tulee ennemmin panna henkensä ja tavaransa alttiiksi kuin kieltää Kristusta. Kirje tuli yleisesti tunnetuksi, suuri joukko luterilaisia karkoitettiin Leipzigistä, ja herttua syytti Lutheria kapinan nostamisesta. Vaaliruhtinaan kehoituksesta vastasi Luther kirjasella, jossa hän tapansa mukaan ei säästänyt kovia sanoja herttuata vastaan, lohduttaen lämpimästi vainottuja. Ettei mistään kirjoista ollut apua, sehän oli luonnollista. Mutta ihmeellisesti johti Jumala tässäkin omiensa kohtaloa. Herttua Yrjö pysyi yhä evankeliumin ankarimpana vihollisena ja vainoojana. Hänen maahansa ei pitänyt sen päästä. Eivätkä mitkään Jumalan varoitukset saaneet tätä paatunutta Faraota pehmenemään. Hänen vanhin poikansa Juhana kuoli 1537 lapsetonna; nuorempi oli heikkomielinen ja kuoli hänkin. "Yrjö herttuan täytyy kuivettua kuin kirottu viikunapuu", lausui Luther. Herttuakruunun perillinen oli nyt Yrjön veli, Freibergin herttua Henrik, joka jo aikoja sitten oli liittynyt evankeelisiin. Estääksensä evankeelista ruhtinasta pääsemästä hänen perillisekseen, oli Yrjö-herltua hankkeissa jättää maansa Itävallan huoneelle, mutta ennenkun välittelyt olivat loppuun saatetut, kuoli herttua Huhtikuun 17 p:nä 1539. Uusi ruhtinas ryhtyi kohta maansa reformeeraamiseen. Itse Luther saapui Leipzigiin, ja suunnaton ihmisjoukko otti hänet vastaan. Toukokuun 23 p:nä saarnasi hän tuhansille. Vaaliruhtinaan vaunuissa lähti hän paluumatkalle. Tämä muisti nyt, että Luther joskus oli sanonut, että kyllä hän joskus vielä saarnaa Leipzigissä. Jumalalle ei ole mikään mahdotonta.

Erittäin tuskalliseen asemaan joutui Luther Hessenin maakreivin tähden. Tämä oli 20-vuotiaana nainut Saksenin herttuan Yrjön tyttären Katarinan. Mutta pian kyllästyi hän puolisoonsa ja, häpeällisesti rikkoen aviollisen uskollisuutensa, rupesi julkisesti elämään salavuoteudessa erään Margareta von der Sale'n kanssa. Hänen omatuntonsa kyllä soimasi häntä, eikä hän muutamiin vuosiin rohjennut nauttia Herran ehtoollista. Kun hän vaarallisesti sairastui, ilmoitti hän lääkärillensä kovat omantunnon vaivansa ja luuli voivansa parantaa elämänsä ainoastaan siten, että hän ottaisi Margaretan toiseksi vaimokseen. Siitä kuulusteli hän paitsi valtioviisasta Buceria myös Wittenbergiläisiä teoloogeja Lutheria ja Melanchtonia. Emme voi tässä kertoa kaikkia tämän tuskallisen välittelyn vaiheita. Lopputuloksena, oli että häntä neuvottiin vihityttämään itsensä salaisesti Margaretan kanssa, joka tapahtuikin muutamien, niiden joukossa Melanchtoninkin, läsnäollessa. Lutherin osanottoa tähän surkeaan kauppaan ei saa kaunistella eikä puhdistaa. Itsekin kärsi hän, mutta poikkeaminen oikealta tieltä on sittenkin oikeutetun moitteen alainen, ja tuotti se, kuten luonnollista on, varsin tuntuvia haittoja evankeeliselle liikkeelle. Merkillisempiä tapauksia oli Naumburgin hiippakunnan evankeliseeraus. Sikäläinen piispa, pfalzkreivi Filip, kuoli 1541. Vaaliruhtinas määräsi hänen seuraajakseen tunnetun evankeelisen opettajan Nikolaus von Amsdorffin, jonka sitten Luther juhlallisesti vihki ensimmäiseksi evankeeliseksi piispaksi.

Kuinka halukas keisari olikin tarttumaan aseisiin, esti sitä kuitenkin milloin sodat Turkkia, milloin ranskalaisia vastaan. Koetettiin sentähden uusia sovituskeinoja semminkin Regensburgin valtiopäivillä vuonna 1542. Riideltiin ja sovittiin yhdestä ja toisesta, mutta myönnettiin, ettei päästä mihinkään ilman Lutherin suostumusta. Keisari taipui siihen määrään, että lähetettiin juhlallinen lähetystö Wittenbergiin kuulustelemaan Lutherin mieltä. Vastoin tapaansa vastasi Luther johonkin määrin epäselvästi ikäänkuin suostuen, mutta samassa osoittaen, että sovinto oli mahdoton juuri katolilaisten puolelta. Niin kävikin. Mitä likemmäksi päästiin toisiansa ainakin näennäisesti, sitä jyrkempinä esiintyivät katoliset, ja sovintoyritykset raukesivat nyt kuten ennenkin tyhjiksi. Sen pitemmälle ei päästy vastaisillakaan valtiopäivillä.

Lutherin oppi kaikista vastustuksista ja inhimillisistä erehdyksistä ja heikkoudesta huolimatta voitti kyllä alaa. Mutta itse oppi-isän ruumiilliset voimat heikkenivät heikkenemistään. Henkiset voimat pysyivät kuitenkin ihmeellisesti virkeinä. Lukuisia uusia kirjoja julkaisi hän, milloin vaan tarve vaati, yhtä tuoreita ja pontevia kuin milloinkaan; hänen kirjevaihtonsa oli yhtä ahkera kuin ennenkin, saarnaajana esiintyi hän aina kun sairauden tuskat suinkin sallivat, ja luentojansa suoritti hän, lopettaen Moseksen ensimmäisen kirjan selitykseen Marraskuussa 1545. Kuulijoillensa lausui hän silloin: "Siinä nyt on rakas Genesis. En jaksa enään, olen heikko, rukoilkaa puolestani, että Jumala minulle soisi hyvän, autuaan ero-hetken." Eikä hän enään mitään luentoa pitänyt.

Se kirkkokurin ja yleisten tapojen löyhtyminen, jota hän Wittenbergissä huomasi, suretti häntä suuresti. Semmoisetko ovat evankeliumin saarnan hedelmät! Varoituksista ja neuvoista ei tullut mitään parannusta. Kuten ainakin oli tapojen turmelus yhä suurempi mitä ylemmäksi yhteiskunnallisella asteikolla noustiin. Luther ei suinkaan peitellyt ruhtinaiden eikä virkamiesten syntejä. Mutta ärtyneenä ja sairaana kun hän oli, halusi hän vetäytyä pois maailman melusta ja asettua johonkin rauhalliseen sopukkaan. Amsdorfin ystävällisestä kutsumuksesta lähti hän Heinäkuussa 1545 Naumburgiin virkistysmatkalle. Sieltä kirjoitti hän vaimolleen: "Mielelläni tekisin niin, ettei minun enään tarvitsisi palata Wittenbergiin. Tahdon siis maleksia ympäri maailmaa ja mieluummin syödä kerjäläisleipää kuin kiduttaa viimeiset päiväni Wittenbergin säännöttömässä menossa." Missä määrin tämä oli hänen todellinen aikomuksensa on vaikea sanoa. Ainakin nosti se hälytystä sekä yliopistossa että vaaliruhtinaan hovissa, joiden puolesta lämpimästi kehoitettiin häntä jäämään, eikä siirtymisestä mitään tullut. Naumburgista lähti Luther Merseburgiin, jossa hän vihki piispaksi Anhaltin ruhtinaan Yrjön. Leipzigin ja Torgaun kautta palasi hän Elokuun puolivälissä Wittenbergiin. Matkallaan oli hän, mikäli vaan voimia riitti, saarnannutkin.

Lutherin kotiseuduilla Mansfeldissa harjoitti semminkin kreivi Albrecht raskasta sortoa alamaisiansa kohtaan, ja oli sitä paitsi kiihkeässä riidassa veljensä Gebhardin kanssa. Luther oli useampaan kertaan nuhdellut ja varoittanut veljeksiä. Mutta nyt kutsuttiin hän persoonallisesti kotiseutuunsa sovittamaan perheriidat. Luther lähtikin matkaan Lokakuussa, mutta samaan aikaan ryntäsi Henrik Braunschweigiläinen asevoimalla maahan valloittaaksensa sitä. Yritys torjuttiin, mutta sovinnon hieromisiin ei ollut aika otollinen. Tammikuussa lähti Luther uudestaan matkalle Mansfeldiin 3:n poikansa parissa. Matka oli vaivaloinen, semminkin oli kulku Sale-joen poikki ajojään tähden vaarallinen. Kylmettymisestä sairastui Luther, mutta parani odottamattomasti pian ja saarnasi Eislebenissä Tammikuun 31 p:nä. Hänen varsinainen tehtävänsä, sovinnon rakentaminen Mansfeldin kreivien suvussa, edistyi varsin hitaasti juristien vehkeiden tähden, arveli Luther. Vasta Helmikuun 16 p:nä saatiin vihdoin sovinto aikaan. Suuresti iloitsi siitä Luther, joka jo Joulukuussa oli kreivi Albrechtille kirjoittanut, että hän mielellänsä astuisi hautaansa, kunpa vaan hän sitä ennen näkisi rakkaat maansa hallitsijat yksimielisinä. Hyvillään siitä, että hän oli saanut rauhan palautetuksi kotiseudullaan, tahtoi hän mitä pikimmin lähteä paluumatkalle. Mutta seuraavana päivänä oli hän huononvoipa; toipui kuitenkin siksi, että hän tavallisessa seurassaan söi illallisensa iloisesti jutellen vakavia ja pilojakin. Makuuhuoneeseensa mennessään kohtasi häntä ankara rinnanahdistus. Apua annettiin minkä voitiin, ja sairas nukkui sohvallaan kl. 10:neen. Silloin nousi hän ja astuessaan makuuhuoneeseen lausui: "Sinun käsiisi annan minä henkeni; sinä olet minut lunastanut, uskollinen Jumala. Rukoilkaa Herramme Jumalamme ja Hänen evankeliuminsa puolesta, sillä paavi kovasti ahdistaa häntä." Pari tuntia nukahti hän, mutta heräsi yhä kovempaan rinnanahdistukseen. "Voi Herra Jumala, kuinka minua kivistää. Kaiketi minä tänne Eislebeniin, jossa olen syntynyt ja kastettu, jäänkin." Lähimmäiset ja lisäksi itse kreivi Albrecht vaimonsa kanssa saapuivat sairasvuoteelle. Hänen viimeisen rukouksen kirjoitti paperille eräs läsnäolija. "Oi taivaallinen Isäni, Jumala ja Herramme Jesuksen Kristuksen Isä, sinä kaiken lohdutuksen Jumala, kiitän sinua, että olet minulle ilmaissut rakkaan poikasi Jesuksen Kristuksen, johon minä uskon, ja jota olen saarnannut ja tunnetuksi tehnyt, jota minä olen rakastanut ja ylistänyt. Rukoilen sinua, Herrani Jesus Kristus, suo minun uskoa sieluraukkani sinun haltuusi. Oi taivaallinen Isä, vaikka minun täytyy jättää tämä ruumis ja minä temmataan tästä elämästä, niin tiedän varmaan, että tulen olemaan ijankaikkisesti sinun luonasi, ja ettei kukaan riistä nyt minua sinun kädestäsi. Meillä on Jumala, Jumala, joka auttaa, ja Herra, Herra, joka kuolemasta vapahtaa." Useampaan kertaan huudahti hän: "Isä, sinun käsiisi annan minä henkeni." Vähitellen vaikenivat rukoukset ja loppu lähestyi. Silloin kysyi häneltä Jonas Justus: "Kunnioitettu Isä, tahdotteko te kuolla sen Kristuksen uskossa ja siinä opissa, jota olette saarnannut?" Luther vastasi selvästi: "Tahdon", ja se oli hänen viimeinen sanansa. Hänen henkensä oli löytänyt oikean isänmaansa. "Kuolema, kussa on sinun otas? Helvetti, kussa on sinun voittos?"

* * * * *

Vaaliruhtinaan käskystä oli Luther haudattava Wittenbergiin, vaikka Mansfeldin kreivit toivoivat saada laskea hänen ruumiinsa kotiseudun maahan. Sitten kun ruumis 19 p:nä oli siunattu Andreaankirkossa, saatettiin se seuraavana päivänä kaupungista suurella juhlallisuudella, itse Mansfeldin kreivi ratsuväen johtajana, vahvan ihmisjoukon seuratessa ja kirkonkellojen soidessa. Yhtämittaisessa juhlakulussa saatettiin ruumis Wittenbergiin, johon se saapui 22 p:nä aamulla. Yliopisto ja porvaristo oli Elsterportilla vastaanottamassa. Juhlakulun johtajina olivat molemmat Mansfeldin kreivit ratsuväkineen. Ruumisvaunujen jälessä ajoi leski pienissä vaunuissa, sen perässä pojat ja sukulaiset, vihdoin yliopiston jäsenet, kaupungin neuvosto ja kansaa mikä jaloille kykeni. Linnankirkossa saarnasi Bugenhagen, jonka jälkeen Melanchton piti lämpimän muistopuheen vainajasta. Ruumis haudattiin saarnastuolin läheisyyteen.

Suurta surua ja pahoja tulevaisuuden aavistuksia nosti tieto Lutherin kuolemasta kaikissa evankeelisissa. Hänen valtaava persoonansa oli saanut pahimmat torjutuiksi, miekat tupessa pysymään. Himojen hillitsijä, mahtava rukoilija oli poissa, mikä enään voisikaan estää kauvan kokoontuneita polttoaineita ilmi tuleen syttymästä! Niin kävikin. Monta kuukautta ei kulunutkaan ennenkuin n.s. Schmalkaldenin sota oli täydessä käynnissä.

Romalaiset olivat ilmi-ilossa. Heidän pahin vihollisensa, ja, kuten luulivat, evankeelisen liikkeen ainoa tuki oli murtunut. Nyt saivat rauhassa häväistä suuren miehen muistoa, joka häpäiseminen kyllä on jatkunut meidän päiviimme saakka. Mutta tahtomattansakin on itse katolinen kirkko suuressa määrässä puhdistunut Lutherin reformatsioonin kautta.